Naakkve ei lähtenyt heti sisään. Äiti näki hänen harmaankirjavan hahmonsa vielä kauan äpärikköniityn laidassa metsää vasten. Jonkin ajan kuluttua tuli palvelustyttö ovesta — hän säpsähti nähdessään emäntänsä seinän vierustalla.
"Etkö mene maata, Astrid — on jo myöhä —" Tyttö mutisi, että hänellä oli asiaa läävän taakse. Kristiina jäi paikalleen, kunnes näki hänen menevän sisään jälleen. Naakkve oli kuudennellatoista. Äiti oli jo jonkin aikaa saanut pitää silmällä palvelusneitojaan, kun nämä laskivat leikkiä tuon kauniin, eloisan pojan kanssa. Kristiina lähti joen rantaan ja laskeutui polvilleen veteen työntyvälle paadelle. Hänen edessään oli musta, liikkumaton syväys, vain pari pyöröä osoitti virran liikettä; mutta toisella puolen pauhasi vesi kuohuvana ja kylmää huokuen. Kuu oli noussut niin korkealle, että se jo valaisi — siellä täällä välkähteli joku kostea lehti sen hohteessa. Sitten sattui sen säde virran viripintaan.
Erlend lausui Kristiinan nimen aivan hänen selkänsä takaa. Kristiina pisti käsivartensa jääkylmään veteen ja onki pohjasta pari maitoastiaa, jotka oli pantu sinne likoamaan, kivipaino sisällään, nousi ja lähti astumaan takaisin miehensä jäljestä, molemmat kädet astioita täynnä. He eivät puhelleet keskenään noustessaan rinnettä ylös.
Aittaan tultuaan Erlend riisuutui kokonaan ja nousi sänkyyn.
"Etkö sinä pian käy levolle, Kristiina?" kysyi hän sitten.
"Kunhan minä haukkaan vähän ruokaa —." Kristiina istuutui kolmijalalle tulisijan eteen leipäkyrsä ja juustonkappale kädessä, pureksi hitaasti ja tuijotti hiillokseen, joka tummui hiljalleen lattiaan tehdyssä kivisijassa.
"Nukutko sinä, Erlend?" kuiskasi hän noustessaan ja pudistellessaan murusia helmastaan.
"En —." Kristiina meni juomaan kipollisen piimää nurkassa säilytetystä astiasta. Sitten hän palasi tulisijan luo, nosti kivilaattaa, peitti sillä hiilloksen ja ripotti tulikukan kukkaset sille kuivumaan.
Mutta sitten hän ei enää keksinyt mitään tehtävää. Hän riisuutui pimeässä ja asettui Erlendin viereen. Kun tämä tarttui häneen, painoi väsymys Kristiinaa kuin kylmä aalto; koko ruumista uuvutti ja pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, ikään kuin sen sisältö olisi valunut niskaan, jonne se jäi painamaan kipeän pahkan tavoin. Mutta kun Erlend kuiskasi hänelle, hän kietoi kuuliaisesti kätensä miehensä kaulaan.
* * * * *