Kristiina heräsi tietämättä mikä aika vuorokaudesta oli. Mutta räppänän vinoruudusta hän näki kuun olevan korkealla.
Sänky oli ahdas ja lyhyt, joten heidän täytyi maata aivan toisissaan kiinni. Erlend nukkui, hän hengitti hiljaa ja tasaisesti, rintakehä kohoili tuskin huomattavasti unessa. Ennen aikaan Kristiinan oli ollut tapana siirtäytyä lähemmäksi miehensä lämpöistä, tervettä ruumista herätessään yöllä ja ollessaan peloissaan, kun Erlend hengitti niin hiljaa — silloin oli hänestä tuntunut niin häpäisevän suloiselta tuntea hänen rintansa vierellään nousevan ja laskevan unessa.
Kotvasen kuluttua hän pujahti sängystä, pukeutui pimeässä ja hiipi ovelle.
Kuu vaelsi korkealla yläilmoissa. Soiden silmät ja kalliopaadet, jotka olivat kastuneet päivällä, välkkyivät — nyt ne menivät jäähän. Kuu paistoi lehtimetsään ja hongikkoon. Koko rinne kimalteli kuurassa. Oli purevan kylmä — hän painoi käsivartensa povea vasten ja jäi seisomaan paikalleen.
Sitten hän lähti kulkemaan puron reunaa rinnettä ylös. Se pulisi ja posahteli hienojen riitesäikeiden särkyessä.
Niityn ylälaidassa oli suuri maakivi. Kukaan ei lähestynyt sitä muuta kuin pakosta ja ristien silloin silmänsä. Sen alle kaadettiin hapanta kermaa tunturille tultaessa ja sieltä lähdettäessä. Mutta Kristiina ei ollut kuullut kenenkään nähneen tai kuulleen mitään outoa sen luona — tapa oli vain ollut sellainen vanhoista ajoista asti.
Hän ei tiennyt itsekään mikä häntä veti ulos yöhön. Hän pysähtyi kiven ääreen — ja asetti jalkansa erääseen uurteeseen. Hänen vatsansa kouristui kokoon, hänen vatsansa pohjassa tuntui kylmältä ja tyhjältä pelosta — mutta hän ei tahtonut ristiä silmiään. Sitten hän nousi kivelle ja istuutui sille.
Siitä näki kauas, kauas. Sisämaan yläpuolella häämöttivät harmaat kalliot kammottavina kuutamossa. Dovren puolta hallitseva mahtava huippu kohosi valjuna kylmänkalpeaa taivasta vasten, Graahøn lumi jäätikkö välkkyi ja Raanekampien vastasatanut lumi ja siniset rotkot hohtivat. Kuutamossa uinuva tunturi näytti kaameammalta kuin hän oli osannut aavistaa — koko avaralla, jäänharmaalla taivaalla tuikki tuskin yhtään tähteä. Kylmä meni läpi luiden ja ytimien — kauhu ja pakkanen ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta hän jäi istumaan uhallakin.
Hän ei tahtonut mennä nukkumaan pimeään aittaan miehensä lämpimän, nukkuvan ruumiin viereen. Hän ei kuitenkaan voisi nukkua tänä yönä, sen hän tunsi.
Niin totta kuin hän oli isänsä tytär, ei hänen aviomiehensä ollut saava milloinkaan kuulla hänen moittivan tämän käytöstä. Sillä hän muisti mitä oli luvannut rukoillessaan Kaikkivaltiasta ja kaikkia taivaan pyhiä säästämään Erlendin hengen — —