Ja niin hänen täytyi lähteä ulos peikkojen keskeen hengähtämään, sillä hän oli menehtymäisillään —.
* * * * *
Hän istui siinä ja antoi kaikkien vanhojen katkerien ajatusten astua esiin hyvinä tuttavina. Ja tervehti niitä vanhoin tutuin ajatuksin — teennäisin Erlendin puolusteluin.
Tosin Erlend ei vaatinut häneltä sitä. Erlend ei ollut laskenut hänen kannettavakseen mitään siitä kaikesta, minkä Kristiina oli ottanut hartioilleen. Kristiina oli vain siittänyt seitsemän poikaa. "Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne —." Mitähän Erlend oli tarkoittanut noilla sanoillaan. Hän ei kai ollut tarkoittanut mitään — muuten vain sanonut.
Erlend ei ollut pyytänyt häntä kohottamaan Husabyn kartanoa ja maita parempaan kuntoon. Hän ei ollut pyytänyt häntä taistelemaan henkensä edestä saadakseen hänet vapaaksi. Hän oli katsonut valtaherran tyynin mielin, miten hänen tilansa rappeutuivat, miten hänen henkeään uhattiin, miten hän menetti kaiken omaisuutensa. Rutiköyhänä kesken onnettomuuttaan hän kantoi yhä päänsä yhtä korkealla kuin ennen, valtaherran tyyneys ja valtiaan ryhti olemuksessaan hän kulki vieraana vaimonsa isän kartanossa.
Mutta kaikki, mitä Kristiina omisti, kuului myös hänen pojilleen. Hänen hikensä, työnsä ja koko voimansa kuului näille. Mutta silloin piti kartanon ja hänen itsensä saada myös osa pojista.
Ei hänen olisi tarvinnut lähteä tunturituvalle kuin mikäkin töllinvaimo. Mutta hän oli tuntenut olonsa kotona ikään kuin kaikilta puolin ahdistetuksi ja saarretuksi — kunnes oli läkähtyä. Silloin hänen oli täytynyt saada näyttää itselleen, että hän osasi olla talonpoikaisvaimonkin tehtävissä. Ahertanut ja raatanut hän oli siitä päivästä asti, jolloin hän ratsasti morsiamena Erlend Nikulauksenpojan kartanoon — ja hän oli nähnyt, että yhden täytyi raataa, jotta jotakin jäisi sille, jota hän kantoi sydämensä alla. Ellei tuon tulevan isä pystynyt siihen, oli se hänen tehtävänsä. Mutta nyt hänen täytyi saada varmuus — varmuus siitä, osasiko hän itse tehdä sen työn, jota oli vaatinut palvelusnaisiltaan ennen, osasiko hän tehdä sen omilla käsillään. Ja nyt — sellainen päivä, jolloin hänen lanteitaan ei särkenyt, hänen seisottuaan kirnuamassa, oli hyvä päivä. Hyvältä tuntui aamulla, kun hän itse laski karjansa ulos — se oli lihonut ja kaunistunut kesällä; hänen mielensä paino keveni, kun hän huuteli auringon laskiessa kotiinpalaavia lehmiä. Hänestä oli mieluista nähdä omaisuuden lisääntyvän — hänestä tuntui silloin siltä kuin hän olisi kaivanut perustusta kamaraan, josta hänen poikiensa tulevaisuus oli kerran kohoava.
Jørundgaard oli hyvä kartano, mutta ei niin hyvä kuin hän oli luullut. Eikä Ulf ollut laakson miehiä — hän saattoi tehdä pahoin ja olla kärsimätön. Seudun laskujen mukaan saatiin Jørundgaardissa aina runsas heinä — heillä oli joen rannalla ja saarilla sijaitsevat suoniittynsä — mutta heinä siellä ei ollut hyvää, sellaista, johon Ulf oli tottunut Trøndelagenissa. Hän ei ollut tottunut siihen, että koottiin niin paljon sammalta ja jäkälää, kanervaa ja lehdeksiä, kuten täällä täytyi tehdä.
Isä oli tuntenut joka tilkun maallaan, hänellä oli ollut kaikki se talonpoikaisviisaus, jota juuri täällä tarvittiin. Hän tunsi vuoden oikut, eri sarkojen kyvyn ottaa vastaan sateet ja kuivuudet, tuulikesät ja helteet; hän tunsi kotieläinrodut, joiden kantaeläimet itse oli kasvattanut, parittanut, jalostanut ja sitten myynyt. Kristiina ei tuntenut niin tarkoin taloansa. Mutta hän tahtoi oppia tuntemaan sen yhtä hyvin ja — poikien oli opittava samoin. Erlend ei ollut vaatinut häneltä milloinkaan sellaista. Hän ei ollut nainut häntä hikeä ja vaivannäköä varten, hän oli nainut hänet siksi, että hän makaisi hänen kainalossaan. Sitten, kun aika oli täysi, ilmestyi äidin viereen lapsi, joka vaati itselleen paikkaa hänen käsivarrellaan, rinnallaan ja hoivissaan.
Kristiina vaikeroi hammasta purren. Hän värisi kylmästä ja vihasta.