"Pactum serva — se merkitsee norjan kielellä, säilytä uskosi!"
Entäs tuokin kerta, jolloin Arne Gjavvaldinpoika ja veli Leif Holmin luostarista olivat olleet Husabyssä hakemassa hänen ja lasten omaisuutta Nidarosiin. Senkin oli Erlend jättänyt hänen tehtäväkseen — itse hän oleili Holmin luostarissa. Kristiina asui sitten kaupunkikartanossa, jonka munkit omistivat nykyään, ja Arne Gjavvaldinpoika oli jäänyt hänen luokseen auttamaan häntä neuvoin ja töin. Arne oli saanut Simonilta kirjeen, jossa tämä pyysi hänen apuaan.
Arne oli niin innokas kuin olisi pelastanut omia tavaroitaan. Jo samana iltana, jolloin hän oli tullut kaupunkiin, hän tahtoi mukaansa talliin Kristiinan ja Raasvoldin Gunna-rouvan, joka oli tullut kaupunkiin kahden pienimmän keralla. Siellä seisoi seitsemän parasta hevosta — miehet olivat olleet suopeita, kun Arne selitti viidellä vanhimmalla pojalla olleen kullakin oman ratsuhevosensa, samoin talon emännällä ja tämän miespalvelijalla. Erlendin espanjalaisen oriin hän saattoi todistaa Erlendin lahjoittaneen pojalleen Nikulaukselle — vaikkakin se oli tapahtunut puolittain leikillä. Eipä siksi, että Arne olisi itse välittänyt tuosta pitkäkoipisesta eläimestä — mutta hän tiesi Erlendin pitävän siitä paljon.
Juhlavarustusta, suurta kypärää ja kultasilaista miekkaa oli Arnen ollut vaikea luovuttaa — tosin ne kelpasivat vain turnajaisiin, mutta olivat suuriarvoiset rahassa. Erlendin mustasilkkisen haarniskapaidan, jossa oli punaisella langalla ommeltu leijonan kuva, oli hän saanut pelastetuksi. Ja Erlendin englantilaisen sotavarustuksen hän oli vaatinut Nikulaukselle. Se oli niin erinomainen, ettei Arne uskonut koko Norjan maassa olevan sen veroista — kun näet ymmärsi asian. Vaikka olihan se kulunut — Erlend oli kuluttanut aseitaan, hän oli kuluttanut enemmän kuin moni muu päällikönpoika tähän aikaan —. Arne hyväili joka esinettä — kypärää, hartiakaulusta, hiha- ja säärinahkoja, rautahansikkaita, jotka olivat erittäin mukavat ja kuitenkin hyvin lujat. Ja entäs miekka — siinä oli vain halpa rautakahva, ja kädensijan nahkapäällys oli kulunut — mutta moista kappaletta ei nähnyt joka päivä.
Kristiina oli ottanut miekan helmaansa. Hän tiesi, että Erlend iloitsisi siitä kuin rakastetusta morsiamesta — hän ei ollut milloinkaan käyttänyt muita miekkojaan. Hän oli saanut sen varhaisimmassa nuoruudessaan Sigmund Torolfinpojalta, joka oli ollut hänen sänkykumppaninsa henkivartiossa. Yhden ainoan kerran oli Erlend maininnut tuosta ystävästään Kristiinalle: "Jos ei Jumalalla olisi ollut semmoinen hirmuinen kiire ottaa Sigmundia tästä maailmasta, olisi kai moni seikka käynyt toisin päin. Hänen kuoltuaan minä en viihtynyt kuninkaan kartanossa, vaan pyysin sitten kuninkaalta lupaa päästä pohjoiseen Gissur Gallen kanssa. Mutta silloin minä en olisi saanut sinua, kultaseni — silloin minä olisin ollut nainut mies aikaa ennen kuin sinä tulit täysikasvuiseksi."
Munan Baardinpojalta Kristiina oli kuullut Erlendin hoitaneen tuota ystäväänsä yöt ja päivät aivan kuin äiti lastaan, nukkuneen vain sen, minkä torkahti sairaan vuoteen laidalle — viimeisenä talvena, jolloin Sigmund Torolfinpoika makasi sylkien keuhkonsa ja verensä pienissä erissä ruumiistaan. Ja kun Sigmund oli haudattu Halvardin-kirkkoon, oli Erlend käynyt hänen haudallaan tavan takaa, virunut polvillaan paadella ja surrut. Mutta Kristiinalle hän ei ollut puhunut toveristaan muuta kuin yhden kerran. Halvardin-kirkossakin oli Kristiina kohtaillut Erlendiä tuona houretalvena Oslossa. Mutta Erlend ei ollut maininnut mitään siitä, että hänen paras nuoruudenystävänsä nukkui siellä. — Samoin hän oli surrut äitiään; ja Ormin kuollessa kuului hän olleen aivan suunniltaan surusta. Mutta hän ei puhunut heistä koskaan. Kristiina tiesi hänen käyneen kaupungissa Margretia katsomassa — mutta hän ei puhunut milloinkaan tyttärestään.
— Aivan kahvan juureen oli piirretty kirjoitusmerkkejä. Enimmät olivat riimukirjoitusta, josta hän ei saanut selvää eikä Arnekaan, mutta munkki tutki miekkaa ja sanoi hetken kuluttua: "Pactum serva. Se merkitsee norjaksi: säilytä uskosi."
Arne ja veli Leif puhuivat, että myös suurin osa Kristiinan kotitunturilla olevaa maaomaisuutta — Erlendin huomenlahjaomaisuus — oli pantattu ja haaskattu. Ja he tuumivat, voitaisiinko siitä pelastaa jotakin. Mutta Kristiina ei tahtonut tietää koko asiasta — kunnia ennen kaikkea; hän ei tahtonut kuulla väiteltävän siitä, olivatko hänen miehensä toimet olleet laillisia. Hän oli kiusaantua kuoliaaksi Arnen puheista, vaikka tämä tarkoittikin pelkkää hyvää. Kun hän ja munkki sitten sanoivat hyvää yötä ja lähtivät makuusuojaansa, viskautui Kristiina polvilleen Gunna-rouvan eteen ja kätki päänsä tämän syliin.
Hetken kuluttua kohotti vanha rouva hänen päätään. Kristiina nosti katseensa — Gunna-rouvan kasvot olivat karkeatekoiset, kellertävät ja lihavahkot, niissä kulki kolme syvää vakoa yli otsan, joka oli kuin vahaan veistetty; hänellä oli älykkäät hyväntahtoiset silmät ja sisäänvajonnut, hampaaton suu, jota varjostivat pitkät harmaat parranhaivenet. Nuo kasvot olivat olleet Kristiinan edessä monena vaikeana hetkenä — Gunna-rouva oli ollut hänen luonaan joka synnytyksessä, yhtä ainoata kertaa lukuun ottamatta, jolloin Kristiina oli ollut isänsä kuolinvuoteen ääressä ja saanut sillä tiellä Lauritsan.
"Niin, niin, tyttäreni", sanoi rouva pidellen hänen ohimoistaan. "Olenhan minä tukenut sinua toisenkin kerran, kun olet ollut polvillasi. Mutta tässä taistelussa, Kristiinani, sinun täytyy langeta itse Jumalan äidin eteen ja rukoilla häntä johdattamaan sinut vaikeuksien läpi —"