— Ja olihan Kristiina mielestään niin tehnytkin. Hän luki rukouksensa ja kappaleen psalttarista joka lauantai-ilta, piti arkkipiispa Eilivin määräämät paastot, jotka tämä oli vaatinut häneltä synninpäästöä jakaessaan, antoi almuja ja palveli itse jokaista kulkijaa, joka pyysi yösijaa, vaikka pyytäjä olisi ollut minkänäköinen. Mutta hän ei enää tuntenut siitä virtaavan valoa itseensä. Hän tiesi valon olevan olemassa, mutta oli kuin usvat olisivat peittäneet hänen sisimpänsä. Se oli kai sitä mitä Gunnulf oli nimittänyt henkiseksi kuivuudeksi. Sen vuoksi ei kenkään saanut menettää rohkeuttaan, sanoi Sira Eiliv; tuli pysyä vain lujana rukouksessa ja hyvissä töissä kuten talonpoika, joka kyntää, lannoittaa ja kylvää — kyliä Jumala suo itämis-sään, kun hänen aikansa on käsissä. — Mutta Sira Eiliv ei ollut milloinkaan itse hoitanut maata.
Gunnulfia hän ei ollut nähnyt sen kerran jälkeen. Hän eli pohjoisessa, Helgelandissa, saarnasi ja keräsi lahjoja luostarilleen. Niin, hän oli toinen Husabyn ritarin pojista, ja toinen —.
Mutta Margret Erlendintytär kävi joskus hänen luonansa kaupungissa. Kauppiaanrouvaa seurasi kaksi palvelusneitoa, hän oli upeasti puettu ja välkkyi koristeita — appi oli kultaseppä, joten ne tulivat omasta talosta. Hän tuntui iloiselta ja tyytyväiseltä — vaikkei hänellä ollut lapsia. Hän oli saanut osansa oikeaan aikaan. Herra tiesi, muistiko hän milloinkaan vaivaisraukkaa, Gimsarin Haakonia — tämä kuului sentään voivan liikkua pihamaalla kahden kainalosauvan varassa —.
Mutta silläkään kertaa ei Kristiina ollut ajatellut katkerin mielin Erlendiä, siltä hänestä tuntui. Hän uskoi pahimman odottavan Erlendiä tämän jouduttua vapaaksi vankeudesta. Mutta Erlend oli piiloutunut luostariin apotti Olavin luo. Muutosta huolehtiminen, kaupungissa näyttäytyminen nykyoloissa — meni kai yli Erlend Nikulauksenpojan voimien.
Ja sitten he olivat purjehtineet Trondheimin vuonosta Laurentiuksen laivalla, samalla aluksella, jolla Erlend oli muuttanut Kristiinan myötäjäiset pohjoiseen silloin kun he olivat saaneet naimaluvan.
Oli ollut tyyni myöhäissyksyn päivä — vuonon vesi oli läikkynyt kylmän harmaana, koko maailma oli ollut viluisen näköinen ja valkoisenkirjava — tuuli oli ajanut ensi lumen viiruina jäätyneitä vainioita pitkin, ja kylmänsiniset tunturit olivat lumiläikälliset. Pilvetkin taivaan kannella, joka muuten oli sininen, näyttivät ikään kuin tuulen tuomalta jauheelta. Laiva liukui raskaasti ja verkkaan rannikon reunaa ja ohi niemenkärjen. Kristiina seisoi kannella katsellen aaltojen pärskettä vuoren alla — ajatellen, mahtaisiko hän tulla merisairaaksi heidän ehdittyään selemmälle.
Erlend seisoi kaiteen luona lähempänä etukeulaa kahden vanhimman pojan kanssa. Tuuli ravisteli heidän viittojaan ja hiuksiaan.
He kääntyivät katsomaan Korsfjordille, Gaularosia ja Birgsin satamaa kohti. Auringonsäde lankesi ruskean- ja valkoisenkirjavalle rannalle.
Erlend sanoi jotakin pojille. Bjørgulf käännähti äkkiä, lähti kaiteen luota ja alkoi pyrkiä perään. Hän sohi itselleen tukea keihäällä, jota hän aina kantoi ja nyt käytti sauvana hoippuessaan tyhjien soutupenkkien välitse äitinsä ohi — mustakiharainen pää eteenpäin ojossa ja silmät niin sikkaralla, ettei niitä näkynyt ensinkään; suu oli tiukasti suljettu. Hän katosi peräkeulan alle.
Äiti katsoi kahta jäljellejäänyttä, Erlendiä ja hänen vanhinta poikaansa. Silloin notkisti Nikulaus toista polvea, kuten hovipoika tekee tervehtiessään kuningastaan, tarttui isän käteen ja suuteli sitä.