Erlend kiskaisi kätensä pois. — Kristiina näki hänen kasvonsa, ne olivat kalmankalpeat ja värähtelivät hiljaa, sitten hän käänsi pojalle selkänsä ja hävisi purjeen taakse.
He olivat yötä eräässä Møren ulkosatamassa. Nyt oli jo paljon kovempi aallokko — laiva keikkui ankkurissa, nousi ja laski. Kristiina oli kojussa, jossa hänen piti nukkua Erlendin ja kahden pienimmän kanssa. Häntä yökötti, hän ei tahtonut pysyä pystyssä pohjapalkeilla, jotka aivan kuin juoksivat pois jalkojen alta ja sitten taas nostivat hänet ilmaan. Sarvilyhty heilui hänen päänsä päällä ja sen pieni valotuikku loimahteli — ja hän reistaili Munanin kanssa koettaen saada tätä toimittamaan tarvettaan palkkien väliin. Kun poika heräsi unenpöpperöisenä, hän antoi tulla yhdet sekä toiset lajit heidän vuoteeseensa, rimpuili ja kirkui eikä olisi antanut vieraan vaimon, äitinsä, koskea häneen ja pidellä häntä sillä aikaa. Silloin tuli Erlend alas.
Kristiina ei voinut nähdä hänen katsettaan, kun hän aivan hiljaa kysyi:
"Näitkö Naakkvea? — Hän oli silmistään aivan sellainen kuin sinä, Kristiina." Erlend hengitti kiivaasti ja lyhyin vedoin. "Sellaiset olivat sinunkin silmäsi sinä aamuna nunnien puutarha-aidan reunassa — kun olit kuullut minusta kaiken pahan — ja annoit kuitenkin luottamuksesi —"
Silloin hän oli tuntenut ensimmäisen sapenkarvaan katkeruuden pisaran sydämessään. Varjelkoon Jumala poikaa, ettei tämän tarvitsisi kokea päivää, jolloin hänen täytyy huomata liittäneensä luottamuksensa käteen, joka antaa kaiken valua läpi sormien kuin veden ja kuivan hiedan —.
* * * * *
Jo hetki sitten hän oli luullut kuulleensa kavionkopsetta eteläisten tunturien puolelta. Nyt se kuului taas lähempää: ei siellä ollut irtohevosia, siellä oli tulossa ratsastaja, joka ajoi kiivaasti kukkulan alaisten kallioiden yli.
Pelko jähmetti hänet: kuka ajoi ulkona näin myöhään? Kuolleet ajavat alakuun aikaan — eikö kuulunutkin ratsastajia ensimmäisen kintereillä? Mutta hän jäi sittenkin istumaan; hän ei tiennyt tapahtuiko se siksi, että hän oli tullut niin kankeaksi, vaiko siksi, että hänen mielensä oli niin jäykkä tänä yönä.
Tänne tulija vain aikoi — nyt hän ratsasti niityn alisen kaalaamon läpi. Kristiina näki keihäänkärjen välkähtävän pajupensaiden välissä. Silloin hän laskeutui kiveltä, aikoi juosta takaisin karjatuvalle — mutta samassa hyppäsi ratsastaja hevosen selästä, sitoi sen liekapaaluun ja viskasi viittansa sen peitteeksi. Hän nousi rinnettä — oli iso ja vahva mies — nyt tunsi Kristiina tulijan; se oli Simon.
Nähdessään Kristiinan tulevan vastaan kuutamossa Simon näytti säikähtävän yhtä pahasti kuin Kristiina oli säikähtänyt häntä hetki sitten: