Lauritsa Bjørgulfinpoika oli tehdessään tervalla ristin navetan ja muiden ulkohuoneiden oveen tavallisesti tuhrinut pensselillä jonkinlaisia koukeroita sen ympäri — pyöreän renkaan tai muun sivauksen joka ristin haaraan. Eräänä päivänä keksivät kaksoset ampumataulukseen erään noista vanhoista risteistä. Kristiina joutui epätoivon ja vihan valtaan sellaisesta jumalattomasta menosta, mutta Erlend ryhtyi puolustamaan lapsia — nämähän olivat niin nuoria, sanoi hän, ettei heidän voinut odottaa muistavan ristin pyhyyttä joka kerran kun näkivät sen navetan ovessa tai lehmän selässä. Pojat saivat mennä kirkon vieressä olevaa ristiä suutelemaan, polvistumaan sen eteen ja lukemaan viisi Paternosteria ja viisitoista Avea, sillä hyvä — ei tänne tarvinnut kutsuttaa Sira Solmundia sitä varten. Mutta tällä kertaa äiti sai kannatusta Bjørgulfilta ja Naakkvelta, pappi noudettiin, ja hän pirskotti vihkivettä seinälle ja otti nuo kaksi nuorta syntistä ankarasti ojennettaviksi.
— Toisinaan kaksoset taas syöttivät härille ja pukeille käärmeenpäitä, jotta nämä tulisivat oikein hurjiksi ja alkaisivat puskea. Tai härnäsivät Munania siksi, että tämä vielä kulki äidin helmoissa; ja Gauten kanssa he olivat alituiseen pienessä nahinassa — toiset Erlendinpojat elivätkin mitä kauneimmassa veljessovussa. Mutta väliin Gaute läksytti heitä, jos he yltyivät liian hävyttömiksi. Puhuminen auttoi yhtä vähän kuin jos olisi puhunut seinille — ja jos äiti kiivastui, he seisoivat hänen edessään jäykkinä, kädet nyrkissä, mulkoillen häneen kulmiensa alta, tulipunaisina vihasta. Kristiina muisti, mitä Gunnulf oli kertonut Erlendistä —? että tämä oli monta kertaa lapsena ollessaan viskannut puukon isäänsä vasten ja rynnännyt hänen kimppuunsa. Silloin hän löi kaksosiaan ja löi heitä kovasti, sillä häntä alkoi pelottaa, mitä heistä tulisikaan, ellei heitä saisi kesytetyksi ajoissa.
Simon Darre oli ainoa, jolla oli ollut jonkin verran valtaa noihin villivarsoihin —. nämä rakastivat häntä ja lauhtuivat heti, kun tämä nuhteli heitä hyväntahtoisesti ja tyynesti. Mutta nyt, kun he eivät enää nähneet Simonia, ei äiti voinut huomata heidän kaipaavankaan häntä. Lapsen mieli on uskoton, ajatteli Kristiina murhemielin.
Ja kuitenkin hän tunsi sydämessään olevansa eniten ylpeä juuri noista pojistaan. Kun hän vain olisi saanut murretuksi tuon ilkeän uhman ja hurjuuden, ei veljessarjassa olisi ollut toisia niin lupaavia miehenalkuja kuin he. Heillä oli vankka terveys ja hyvät ruumiinvoimat, he olivat pelottomia, totuuttarakastavia, anteliaita ja hyviä köyhille, ja he olivat jo useamman kerran osoittaneet niin suurta neuvokkuutta ja nopeata päättäväisyyttä, että se Kristiinan mielestä oli aivan tavatonta heidän iässään.
Eräänä iltana heinänteon aikaan Kristiina puuhaili myöhään kodassa. Silloin ryntäsi Munan sisään huutaen, että vanha vuohikarsina oli tulessa. Kartanolla ei ollut ketään miehiä — kuka oli pajassa hiomassa viikatettaan, kuka oli lähtenyt pohjoissillalle, jonne nuorison oli tapana kokoontua kesäiltoina. Kristiina tempasi pari sankoa ja juoksi hätään huutaen naispalvelijoilleen, että nämä tulisivat perässä.
Vuohikarsina oli pikkuinen vanha suoja, jonka katto oli aivan maan tasalla, ja se sijaitsi kartanopihan ja karjapihan välisessä ahtaassa kujassa vastapäätä tallin pitkääseinää, kylki kyljessä toisten ulkorakennusten kanssa. Kristiina juoksi pirtin porstuaan, josta tapasi käsiinsä kirveen ja palohaan, mutta päästyään tallin nurkan taakse ei hän nähnyt tulta, vaan ainoastaan savua, jota tuprusi sakeanaan vuohikarsinan katossa olevasta aukosta. Ivar istui harjahirrellä hakaten alas kattoa, Skule ja Lauritsa olivat karsinan sisällä kiskoen irti suuria pärekaistaleita ja tukahuttaen leimahtavia liekkejä ja kipinöitä. Nyt tulivat paikalle myös Erlend, Ulf sekä miehet, jotka olivat olleet pajassa — Munan oli juossut sinne ilmoittamaan asiasta, ja sitten ei enää ollut asia eikä mikään saada tulta sammumaan. Mutta siitä olisi voinut paisua vaikka minkälainen onnettomuus — ilta oli hyvin tyyni ja hauteinen, silloin tällöin tuntui etelästä käyvä tuulenhenki; jos tuli olisi päässyt puhkeamaan ilmiliekkiin vuohikarsinassa, olisivat kaikki pohjoispuolella pihaa olevat rakennukset, talli, aitat ja kartanorakennukset palaneet nekin.
Ivar ja Skule olivat olleet tallin katolla — he olivat pyydystäneet haukan ja aikoivat nyt ripustaa sen harjalautaan — kun tunsivat palaneen katkua ja näkivät alla olevasta katosta kohoavan savua. He hyppäsivät katolle ja alkoivat hakata rikki palavaa turvetta pienillä kirveillään sekä lähettivät Lauritsan ja Munanin, jotka leikkivät vähän matkan päässä, toisen hakaa noutamaan, toisen äidin luokse. Onneksi olivat kartanon laudat ja hirret hyvin mädät, mutta selvää oli kumminkin, että kaksoset tällä kertaa olivat pelastaneet äitinsä kartanon käymällä kiinni palavaan kattoon, hukkaamatta aikaa aikuisten koollekutsumiseen.
Ei ollut helppo arvata, miten tuli oli päässyt irti, ellei se ollut johtunut siitä, että Gaute noin tunti sitten oli vienyt pajaan tulisia hiiliä, varsinkin kun poika myönsi, ettei kansi ollut ollut kiinni — ja niin oli kai joku kipinä lentänyt turvekattoon.
Mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin kaksosten ja Lauritsan neuvokkuudesta, kun koko talon palveluskunta jäi pitämään yöllä seuraa Ulfin määräämälle palovahdille, ja Kristiina piti heidät simassa ja väkevässä oluessa. Kaikkien kolmen pojan käsissä ja jaloissa oli palohaavoja, ja heidän kenkänsä olivat paahtuneet niin pahoin, että murtuivat kappaleiksi. Pikku Lauritsa oli vain yhdeksän vuoden vanha, ja hänen oli vaikea olla valittamatta kipujaan ajanpitkään, mutta alussa hän oli ylpein kaikista kävellessään edestakaisin kädet sidottuina ja kuunnellessaan talon väen puolelta tulevaa kiittelyä.
Sinä yönä veti Erlend vaimonsa rinnalleen heidän pantuaan maata.