"Se ei ole mikään vahinko", sanoi isä, "minun mielestäni on poika pikemminkin oppinut helpolla hinnalla ettei naisten puheisiin ole uskomista —"
"Niinkö arvelet", virkahti vaimo; hänen äänensä vapisi hillitystä vihasta.
"Niin —" Erlend hymyili. "Luulin sinuakin ensi kertaa tavatessamme niin vienoksi ja lempeäksi, että tuskin uskalsit haukata juustonkappaleesta. Pehmeäksi kuin silkkinauha ja lempeäksi kuin kyyhkynen — mutta petyinpä aika lailla, Kristiina —"
"Miten sinä luulisit meille käyneen", sanoi toinen, "jos minä olisin ollut niin pehmeä ja siloinen?"
"Älähän huoli —" Erlend tarttui hänen käsiinsä, niin että hänen täytyi keskeyttää työnsä; ja Kristiina hymyili säihkyvän iloisesti hänelle. Sitten hän laski päänsä Kristiinan syliin. "En minä arvannut kuinka suuren onnen Jumala minulle antoi johtaessaan sinut minun luokseni — Kristiina!"
* * * * *
Mutta kun Kristiinan oli aina pakko hillitä itseään peittääkseen epätoivonsa Erlendin ymmärtämättömän huolettomuuden tähden, saattoi sattua, että hänen vihansa kuohui yli äyräiden hänen rangaistessaan poikiaan näiden pahoista töistä: hän oli silloin kovakätinen ja kiivas. Varsinkin Ivar ja Skule saivat tuntea tätä.
Nämä olivat nyt pahimmassa iässä, kolmannellatoista, ja niin vallattomia ja itsepäisiä, että Kristiina ajatteli usein aivan onnettomana, mahtoiko Norjassa olla toista äitiä, jonka täytyi koettaa kasvattaa ihmisiksi kahta tuollaista hurjimusta. Soreita hekin olivat, kuten kaikki hänen lapsensa, heillä oli silkinhieno, musta kihara tukka, siniset silmät, mustat kulmakarvat ja kapeat, hienopiirteiset kasvot. He olivat hyvin pitkiä ikäisikseen, mutta toistaiseksi kapeahartiaisia ja laihoja — nivelet työntyivät esiin kuin oljen solmupaikat. He olivat niin yhdennäköiset, ettei kukaan, kotiväkeä lukuunottamatta, erottanut heitä toisistaan, ja heitä kutsuttiin yleisesti vain Jørundgaardin miekkamiehiksi — sitä ei tarkoitettu miksikään lempinimeksi. Simon oli ensin antanut heille leikillä tuon nimen, sillä Erlend oli lahjoittanut kummallekin pienen miekan, jota he eivät laskeneet käsistään milloinkaan muulloin kuin kirkossa käydessään. Kristiina ei pitänyt siitä, että heillä oli nuo miekat, eikä myöskään siitä, että he aina liikkuivat tappara tai keihäs taikka jousipyssy matkassaan; hän pelkäsi, että nuo kuumaveriset pojat saisivat aikaan jonkin onnettomuuden niillä. Mutta Erlend sanoi lyhyesti, että he olivat kyllin vanhoja tottuakseen kantamaan aseita.
Kristiina oli alituisesti peloissaan noiden kaksostensa vuoksi. Ellei hän tiennyt, missä he olivat, hän väänteli hiljaisuudessa käsiään ja rukoili Neitsyt Maariaa ja Pyhää Olavia tuomaan heidät takaisin elävinä ja vahingoittumattomina. Pojat vaelsivat tunturilla, lumikentillä ja rotkoissa, joissa ei kukaan ollut ennen ollut, ryöstivät kotkanpesiä ja toivat kotiin mekkonsa alla julman näköisiä, keltasilmäisiä, sähiseviä poikasia, he kiipeilivät Laagenin pohjoisjuoksun takaisilla kallioilla, jossa joki vyöryy putouksesta toiseen, ja kerran oli Ivar tullut puolikuolleena kotiin yritettyään ratsastaa opettamattomalla orivarsalla, jonka selkään he, taivas tiesi millä keinoin, olivat saaneet satulan ja joka sitten oli pudistanut hänet selästään, niin että poika oli jäänyt riippumaan jalustimeen. Ilman minkäänlaista asiaa, pelkästä uteliaisuudesta, he olivat uskaltautuneet Toldstadskogenin lappalaiskotaan — he olivat oppineet isältään muutamia lapinkielisiä sanoja, ja heidän tervehdittyään niillä lappalaisnoitaa oli tämä kestinnyt heitä ruoalla ja juomalla ja pojat olivat syöneet ihan haljetakseen, vaikka oli paastopäivä. Kristiina oli aina vaatinut ankarasti lapsia syömään vähän ja sellaista ruokaa, josta he eivät pitäneet, silloin kun aikuiset paastosivat — sillä niin oli häntä itseäänkin kasvatettu pienenä. Ihmeen vuoksi tarttui Erlendkin kerran vakavasti asiaan, otti pojiltaan pois lappalaisakan evääksi antamat herkut, poltti ne ja kielsi heitä enää milloinkaan menemästä niin kauas, missä lappalaiset asuivat. Mutta kuitenkin häntä huvitti kuulla poikien seikkailusta, ja hän kertoi tämän jälkeen usein Ivarille ja Skulelle omista retkistään pohjoiseen sekä mitä kaikkea hän oli nähnyt siellä tuon kansan keskuudessa; ja hän puhui heille lappalaisten rumaa ja pakanallista mongerrusta.
Mutta muuten ei Erlend juuri milloinkaan nuhdellut lapsiaan, löipähän vielä leikiksi senkin, kun Kristiina moitti poikien raisuutta. Kotona ollessaan pojat tekivät lakkaamatta pahojaan, vaikka osasivat olla hyödyksikin, kun vaadittiin — eivät he olleet saamattomia, kuten Naakkve. Mutta saattoi käydä niinkin, että kun äiti oli pannut heidät työhön ja tullut katsomaan, miten se sujui, olivat työkalut maassa ja pojat seisoivat isän vieressä tämän näyttäessä heille miten merimiehet tekivät solmun tai jotakin muuta samantapaista turhuutta.