Äiti makasi hiljaa odottaen jatkoa. Naakkve koetti puhua rauhallisella äänellä, mutta vähän väliä tahtoi ääni sortua kiihkosta ja liikutuksesta.
"Eyvor oli aikonut mennä loppiaismessuun — hän oli ollut yksin ja heidän kartanostaan johtava tie kulkee pitkän matkaa läpi metsän. Silloin hän oli kohdannut kaksi miestä tiellä — oli vielä pimeä, eikä hän tiennyt, keitä he olivat, kenties tunturin kuljeksijoita —. Viimein hän ei ollut jaksanut enää pitää puoliaan, tyttöpoloinen. Eikä hän uskaltanut valittaa kellekään hätäänsä — ja kun äiti ja isä huomasivat hänen onnettomuutensa, he ajoivat hänet kotoa lyöden ja tukistaen ja toruen häntä. Hän itki niin katkerasti, äiti, kertoessaan minulle tämän, että se olisi sulattanut kivenkin." Naakkve vaikeni äkkiä ja huokasi raskaasti.
Kristiina sanoi, että oli paha, että nuo ilkityöntekijät olivat päässeet pakoon. Hän toivoi Jumalan käden kohtaavan heitä niin että he saisivat maksaa teostaan mestauspölkyllä.
Silloin alkoi Naakkve kertoa Eyvorin isästä, miten rikas tämä oli ja miten hänelle oli velkaa se ja se tunnettu suku. Lapsen aikoi Eyvor lähettää kasvatettavaksi toiselle seudulle. Gudmund Darren vaimolla oli ollut äpärälapsi, jonka isä oli pappi — ja Sigrid Andreksentytär eli Krukessa kaikkien kunnioittamana. Se mies oli varmaan kovasydäminen ja ilkeä, joka tuomitsi Eyvorin katalaksi siksi, että hänen vasten tahtoaan oli täytynyt kestää sellainen häpeä ja onnettomuus — kyllä hän saattoi kelvata kunnon miehen vaimoksi silti.
Kristiina surkutteli tyttöä ja kirosi väkivallan tekijöitä — sekä kiitti ja ylisti mielessään luojaansa siitä, että Naakkve tuli täysi-ikäiseksi vasta kolmen vuoden perästä. Sitten hän pyysi lempeästi poikaansa muistamaan, että hänen nyt tuli punnita tarkoin askeleensa, ei käydä Eyvorin luhdissa myöhään illalla, kuten nyt tänä yönä, eikä näyttäytyä Ulvsvoldissa, jollei hänellä ollut asiaa isäntäväelle, muuten hän vasten tahtoaan saattoi antaa aihetta siihen, että ihmiset alkaisivat puhua vielä pahempaa tuosta lapsiraukasta. Oli tosin helppo sanoa niille, jotka eivät uskoneet Eyvorin puhetta eivätkä hänen syyttömyyttään onnettomuuteen, että kavahtakoot Naakkven käsivarsia — mutta tuolle tyttöparalle saattoi sittenkin koitua vielä enemmän vahinkoa ihmisten juoruista.
Kolmen viikon kuluttua tuli Eyvorin isä hakemaan tytärtään kihlajaisiin ja häihin. Sulhanen oli muuan kelpo talonpojanpoika hänen kotiseudultaan; ensin olivat molemmat isät vastustaneet heidän naimistaan siksi että ukot olivat riidassa maanomistuksesta. Talvella he olivat sopineet, ja nuoret aiottiin kihlata toisilleen — kun Eyvor yhtäkkiä ei tahtonutkaan — hän sanoi mielistyneensä toiseen. Myöhemmin hän huomasi hyljänneensä liian myöhään aikaisemman ystävänsä. Hän tuli sitten tätinsä luokse Siliin ja oli kai arvellut saavansa täältä apua onnettomuutensa salaamiseksi, sillä hän olisi välttämättä tahtonut tuon uuden miehen. Mutta kun Ulvsvoldin Hillebjørg näki, miten asiat olivat, hän lähetti tytön takaisin vanhempien luokse. Tytön isä oli raivostunut ja pieksänyt tytärtään useamman kerran, ja tämä oli sitten paennut takaisin — se oli kyllä totta. Mutta nyt oli Eyvorin isä päässyt yksimielisyyteen aikaisemman kosijan kanssa — ja nyt sai Eyvor tyytyä häneen, olipa hän miten nyreissään tahansa.
Kristiina näki tämän koskevan kipeästi Naakkveen. Monta päivää poika kulki puhumatta sanaakaan, ja äidin kävi niin sääli häntä, että hän uskalsi tuskin vilkaista sille suunnallekaan, missä poika oli — sillä jos poika sattui kohtaamaan äidin katseen, tuli hän niin punaiseksi ja näytti niin nololta, että se viilsi Kristiinan sydäntä.
Kun Jørundgaardin palvelusväki tahtoi puhua näistä tapauksista, sanoi emäntä terävästi, että heidän oli tukittava suunsa — tuota likaista juttua ja huonoa naista ei tarvinnut mainita hänen talossaan. Frida oli ällistyksissään: olihan hän kuullut Kristiina Lauritsantyttären monta kertaa tuomitsevan lempeästi ja auttavan molemmin käsin samaan onnettomuuteen joutuneita neitoja — Frida oli itsekin kahdesti saanut nauttia emäntänsä armahtavaisuutta. Mutta se vähä, minkä Kristiina nyt sanoi Eyvor Haakonintyttärestä, oli niin pahaa, ettei nainen voi sanoa pahempaa toisesta naisesta.
* * * * *
Erlend nauroi, kun Kristiina kertoi hänelle, miten pahasti Naakkve oli pettynyt. Tämä tapahtui eräänä iltana — Kristiina istui pihalla kehräämässä, ja Erlend tuli hänen luokseen viskautuen pitkäkseen heinikkoon hänen viereensä.