"Eivät ne olleet sellaisia lauluja eikä se ollut sellaista hurjaa tanssia kuin nykyään", sanoi äiti, "ja me nuoret pysyimme kauniisti vanhempiemme parissa — emme me istuneet parittain aitoissa —"
Naakkve aikoi vastata vihaisesti. Mutta silloin sattui Kristiina katsomaan Erlendiin. Tämä hymyili niin tarkoittavasti tähdätessään toisella silmällä laudan syrjää, jota hän juuri tasoitteli, että Kristiina katosi vihoissaan takaisin panimotupaan.
— Mutta hän jäi pohtimaan kuulemaansa. Aasta Audunintytär ei ollut mikään huono naimakauppa — Lopstgaard oli varakas talo, ja siellä oli vain kolme tytärtä eikä ainoatakaan poikaa, ja Ingebjørg, Aastan äiti, oli hyvin hyvää sukua.
Ei hän ollut tosin ajatellut, että jørundgaardilaisten tarvitsisi koskaan kutsua Audun Torberginpoikaa apekseen, mutta Audunilla oli ollut halvaus talvella, eikä hänen luultu elävän kauan. Ja tyttö oli sievä ja miellyttävätapainen ja kuului olevan myös pystyvä töihin. Jos Naakkve piti tytöstä, ei kannattanut vastustaa tätä naimakauppaa. Heidän täytyi odottaa häitä vielä parisen vuotta — Aasta ja Naakkve olivat vielä molemmat niin nuoria — mutta sitten hän hyväksyisi ilomielin Aastan miniäkseen.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä kesken kauneinta kesää tuli Sira Solmundin sisar lainaamaan jotakin Kristiinalta. Naiset seisoivat aitan ulkopuolella hyvästelemässä, kun papin sisar sanoo: Mutta oletko kuullut Eyvor Haakonintyttärestä! Hänen isänsä on ajanut hänet kartanostaan, sillä tyttö oli raskaana — ja nyt hän oli palannut ulvsvoldilaisten turviin.
Naakkve oli ollut asialla aitanparvessa — hän pysähtyi alimmalle portaalle. Nähdessään hänen kasvonsa tuli äiti itse niin voimattomaksi, että jalat tuskin kantoivat häntä. Poika oli korvalehtiä myöten punainen kulkiessaan kartanorakennusta kohti.
Mutta Kristiina sai toisen puheesta sen käsityksen, että Eyvorin asioiden oli täytynyt olla sillä kannalla kauan ennen hänen tuloaan seudulle kesällä. Viaton poika parkani, ajatteli Kristiina helpotuksesta huokaisten — tämä oli kai häpeissään siitä, että oli uskonut tytöstä hyvää.
Parin päivän kuluttua nukkui Kristiina yksin yöllä, sillä Erlend oli lähtenyt kalaan. Hän luuli Naakkven ja Gauten olevan mukana. Mutta sitten hän heräsi siihen, että Naakkve nykäisi häntä ja kuiskasi tahtovansa puhua hänen kanssaan. Poika kiipesi sänkyyn ja jäi istumaan jalkopäähän.
"Äiti — minä olen ollut puhumassa tuon Eyvor-paran kanssa nyt yöllä — minä tiesin, että ihmiset puhuvat valhetta — tiesin sen niin varmasti, että olisin voinut vannoa vaikka palava rauta kädessä, että tuo Romundgaardin harakka valehteli —"