Joskus hän olisi kuitenkin kaikesta sydämestään tahtonut olla toisenlainen. Kun hän esimerkiksi katsoi seitsemää kaunista poikaansa, jotka istuivat hänen pöytänsä ympärillä tai kun hän nousi messupäivän aamuna kirkon mäkeä — kellojen soidessa ja toivottaessa niin lempeästi Jumalan rauhaa ja iloa — ja näki nuo ryhdikkäät, komeapukuiset nuoret pojat, hänen poikansa, edellään mäen rinteessä. Lieneekö kellään muulla äidillä ollut niin monta poikaa, joista ei ollut tarvinnut kadottaa ainoatakaan —. Nämä olivat kaikki terveitä ja kauniita, vailla ruumiin tai sielun vammaa — ainoastaan Bjørgulf oli hiukan likinäköinen. Silloin hän toivoi, että hän olisi voinut unohtaa surunsa, muuttua lempeäksi ja kiitolliseksi, pelätä ja rakastaa Jumalaa, kuten hänen isänsä oli tehnyt — hänen isänsä oli sanonut, että sen, joka nöyrin mielin muistelee syntejään ja taipuu Vapahtajan ristin alle, ei tarvitse milloinkaan taivuttaa niskaansa minkään ajallisen onnettomuuden tai vääryyden edessä.
Kristiina puhalsi kynttilän sammuksiin, niisti sydämen ja piilotti kynttilän paikalleen ylimmän seinähirren rakoon. Hän meni uudelleen luukun luokse — ulkona oli jo aivan valoisa, mutta kaikki näytti harmaalta ja kylmältä — matalimmilla katoilla, joiden yli hän näki, keinui likainen, päivänpaahtama heinä hiljaa tuulessa, ja vastapäätä olevan ylistuparakennuksen takaisten koivujen lehdissä kuului heikkoa ritinää.
Kristiina katsoi käsiään, jotka pitelivät luukun reunasta. Ne olivat sierettyneet ja kuluneet, käsivarret olivat ruskeat kyynärpäihin asti ja lihakset pullistuneet ja kovat kuin puu. Hänen ollessaan nuori olivat lapset imeneet veren ja maidon hänen ruumiistaan, kunnes kaikki neitseellinen sileys ja raikas pyöreys oli huvennut pois. Nyt vei arkinen aherrus päivä päivältä osan sen kauneuden rippeistä, joka oli ollut hänen korkean syntynsä merkki neitona, vaimona ja aatelisveristen poikiensa äitinä, kävi kiinni kapeisiin, valkoisiin käsiin, hohtaviin, pehmoisiin käsivarsiin, hempeään ihonväriin, jota hän oli ennen varjellut huolellisesti päivetykseltä ja pitänyt vetreänä taidokkaasti valmistetuilla vesillä. Nyt hänestä oli jo pitkät ajat ollut yhdentekevää, paistoiko aurinko suoraan hänen työstä hikisille kasvoilleen ja poltti ne yhtä ruskeiksi kuin köyhimmän talonpoikaisvaimon kasvot.
Tukka oli ainoa muuttumaton osa hänen tyttöpäiviensä kauneudesta. Se oli yhtä tuuhea ja ruskea, vaikka hänelle jäi harvoin aikaa pestä ja hoidella sitä. Paksu sotkuinen palmikko, joka riippui hänen selkäänsä pitkin, oli ollut avaamatta kolme vuorokautta.
Kristiina heilautti sen rinnalleen olkansa yli, levitti sen hajalleen ja pudisteli sitä — yhä vielä peitti se hänet kuin vaippa ja ulottui polvien alle. Hän haki suan tavara-arkustaan ja alkoi selvitellä varovasti sotkeentuneita suortuvamääriään — väristen silloin tällöin istuessaan paitasillaan luukun ääressä, josta aamunviileys henki huoneeseen.
Saatuaan suorituksi tukkansa ja palmikoituaan sen jälleen tiukaksi, raskaaksi köydeksi hän tunsi olonsa hiukan helpommaksi. Sitten hän nosti nukkuvan Munanin hellävaroen syliinsä, laski hänet seinän vierustalle aviosänkyyn ja pujahti itse hänen ja miehensä keskeen. Hän kietoi käsivartensa pienimmän poikansa ympärille, asetti hänen päänsä olkapäätään vasten ja vaipui uneen.
* * * * *
Seuraavana aamuna hän nukkui yli tavallisen ajan; Erlend ja pojat olivat jo ylhäällä, kun hän heräsi. "Sinä taidat vielä imeä äitisi rintaa, kun ei kukaan huomaa", sanoi Erlend nähtyään Munanin äitinsä vieressä. Poika suuttui, juoksi ulos ja nousi erään parvensolaa kannattavan hirren päähän — osoittaen siten miehuuttaan. "Hyppää!" huusi Naakkve alhaalta pihamaalta ja otti sitten vastaan pikkuveljen, käänsi hänet ylösalaisin ja heitti hänet Bjørgulfille — ja nuo aikamiespojat telmivät hänen kanssaan niin että hän lopulta sekä itki että nauroi.
Mutta kun Munan seuraavana päivänä itkeskeli siksi, että jousenjänne oli kimmahtanut hänen sormilleen, käärivät kaksoset hänet vaatteeseen ja kantoivat hänet sillä tavoin äidin sänkyyn; suun he tukkivat niin paksulla leipämällillä, että poika oli vähällä tukehtua.