Husabyn pappi oli opettanut Erlendin kolme vanhinta poikaa lukemaan. Nämä eivät olleet erikoisen ahkeria oppilaita, mutta kaikilla kolmella oli hyvä pää, ja kun heidän äitinsä, joka oli itse nuorena saanut samanlaista oppia, valvoi heidän lukujaan, niin oppivat he jokseenkin hyvin.
Ja sinä vuonna, jolloin Bjørgulf ja Nikulaus olivat olleet Sira Eilivin kanssa Tautran luostarissa, olivat he oikein tulisin innoin imeneet tieteiden korkean emon rintoja, niinkuin pappi sanoi. Opetusmestarina siellä oli hyvin vanha munkki, joka oli kaiken ikänsä uutterasti kuin mehiläinen imenyt oppia kaikista kirjoista, mitä vain käsiinsä sai, latinan- ja norjankielisistä. Sira Eiliv oli itsekin kirjaviisauden ystävä, mutta Husabyssä elellessään oli hänellä ollut vähän tilaisuutta noudattaa haluaan kirjalliseen askarteluun. Hänelle oli nyt yhdessäolo Aslak lehtorin kanssa samaa kuin mehukas tunturirehu nälistyneelle naudalle. Veli Aslakin ja Sira Eilivin ylimpänä ilona oli nyt ravita oppilaittensa nuoria mieliä kaikkein makeimmalla hunajalla luostarin kirja-aartehistosta, jota Aslak veli oli lisäillyt monilla jäljennöksillä ja otteilla mainioimmista tuntemistaan teoksista. Pian osoittivat pojat sellaista ahkeruutta, että munkin vain harvoin tarvitsi heille puhuessaan käyttää norjankieltä, ja kun vanhemmat saapuivat noutamaan heitä kotiin, osasivat molemmat vastata papille latinaksi sekä sujuvasti että jokseenkin oikein.
Tätä oppiaan pitivät veljekset sitten edelleenkin vireillä. Jørundgaardissa ei ollut kirjoista puutetta — viisi oli Lauritsa aikanaan omistanut, ja niistä oli kaksi perinnönjaossa tullut Ramborgin osaksi; mutta tämä ei ollut koskaan tahtonut oppia lukemaan, ja Simonkin oli siksi huonolukuinen, ettei hän koskaan hauskuudekseen katsellut kirjaa, vaikka saikin selvän kirjoitetusta ja taisi itsekin kyhätä kirjoitusta kokoon. Senvuoksi hän pyysikin Kristiinaa säilyttämään kirjat luonaan, kunnes hänen lapsensa varttuisivat aikuisemmiksi. Kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet Erlendin vanhemmille, antoi tämä Kristiinalle kohta heidän naimisiin mentyään, ja vielä yhden kirjan oli Kristiina saanut lahjaksi Gunnulf Nikulauksenpojalta; tämä oli itse antanut kopioida siihen kälyänsä varten otteita kirjasta, jossa puhuttiin Olavi pyhästä ja tämän ennustuksista, eräitä muita pyhimystaruja sekä sen kirjoituksen, jonka Oslon harmaat veljet olivat lähettäneet paaville veli Edvin Rikardinpojasta saadakseen tämän julistetuksi pyhimykseksi. Ja vihdoin oli Naakkve saanut kirjan Sira Eiliviltä tästä erotessaan. Naakkve lueskeli ahkerasti veljilleen — hän luki sujuvasti ja kauniisti, hiukan laulavalla nuotilla, niinkuin veli Aslak oli häntä opettanut, sekä omasta rukouskirjastaan että eräästä toisesta, joka oli kuulunut Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Suurimmassa arvossa hän piti kuitenkin erästä ylen kauniisti kirjoitettua kirjaa, joka oli kulkenut perintökaluna suvussa sen kuuluisan kantaisän, piispa Nikulaus Arnenpojan ajoilta lähtien.
Kristiina olisi mielellään tahtonut antaa nuoremmillekin pojillensa sen verran oppia kuin heidän arvoisillaan miehenaluilla tuli olla. Mutta vaikea oli saada näille opettajaa: Sira Eirik oli käynyt liian vanhaksi, ja Sira Solmund pystyi vain lukemaan sisältä niistä kirjoista, joita hän käytti jumalanpalveluksessa; suurin osa siitä, mitä hän paukutti kuuluviin, jäi hänelle itselleen käsittämättömäksi. Lauritsaa voi joskus iltaisin huvittaa istua Naakkve vierellä ja antaa veljen opettaa häntä tuntemaan kirjaimia vahataulusta — mutta muilla kolmella veljeksellä ei sitten ollut vähääkään halua sellaiseen lukutaitoon. Kerran otti Kristiina norjankielisen kirjan käsille ja pyysi Gautea koettamaan, vieläkö tämä muistaisi vähääkään siitä mitä oli lapsuudessaan oppinut Sira Eiliviltä, mutta Gaute ei kyennyt tavailemaan edes kolmea sanaa pitemmälle, ja kun vastaan tuli ensimmäinen lyhennysmerkki, joka piti muuttaa useammaksi kirjaimeksi, hän löi nauraen kirjan kiinni ja sanoi, että sitä leikkiä hän ei viitsinyt leikkiä.
Mutta tämäpä oli syynä siihen, että Sira Solmund eräänä syyskesän iltana tuli Jørundgaardiin ja pyysi Nikulausta pistäytymään hänen luonaan. Muuan ulkomaan ritari, joka oli tullut Olavinjuhlilta Nidarosista, oli majoittunut Romundgaardiin, mutta ei hän eivätkä hänen asemiehensä eikä renkinsä kyenneet puhumaan norjaa; opas, joka oli tuonut heidät tänne, pystyi vain vaivoin ymmärtämään jonkun sanan heidän puheestaan, Sira Eirik makasi sairaana — eikö Naakkve saisi lähteä mukaan haastamaan vieraan kanssa latinaa?
Naakkvea ei oikein tuntunut miellyttävän, että häntä siten tahdottiin tulkin tehtäviin, mutta ei hän pannut vastaankaan, vaan lähti papin mukaan. Hän palasi kotiin hyvin myöhään, ja silloin hän oli jokseenkin humalassa ja leperteli puuta heinää — hänelle oli juotettu viiniä, jota vieraalla oli matkassaan ja jota tämä oli tarjoillut kukkuramitalla papille, lukkarille ja Naakkvellekin. Hänen nimensä oli jotain sentapaista kuin Alland tai Allart Bekelarin herra, hän oli kotoisin Flanderista ja oli ollut pyhiinvaellusmatkalla kaikkiin pohjolan pyhättöihin. Hän oli ollut oikein reilua miestä ja puhua pajattanut ihan mielentiestä. Ja sitten vasta muisti Naakkve kertoa varsinaisen asiansa. Täältä aikoi ritari lähteä Osloon ja sitten Tanskan ja Saksanmaan pyhiinvaelluspaikkoihin, ja hän tahtoi väenväkisin, että Nikulaus lähtisi hänen mukaansa ja olisi hänellä tulkkina ainakin niin kauan kuin hän matkusteli tässä maassa. Muuten Allart herra oli kyllä lujasti uhkaillut, että jos Nikulaus seuraisi häntä kauemmaksi maailmalle, niin olisi hänessä miestä takomaan nuorukaisen onni — siinä maassa, mistä ritari oli kotoisin, tuntuivat kultaiset kaulakäädyt ja ritarikannukset, raskaat rahakukkarot ja uljaat asetamineet vain odottelevan, että sellainen reilu nuorukainen kuin Nikulaus Erlendinpoika kumartuisi ja nostaisi ne maasta omikseen. Naakkve oli vastannut olevansa vielä alaikäinen ja tarvitsevansa luvan isältään — mutta Allart herra oli kuitenkin tyrkyttämällä tyrkyttänyt hänelle lahjan, joka ei miestä vielä mihinkään lupaukseen sitoisi, kuten hän nimenomaan sanoi — puolipitkän luumunvärisen silkkitakin, jonka hihakaistaleet oli koristettu hopeatiu'uilla.
Erlend kuunteli pojan rupattelua vaiteliaana, mutta katse terästyneenä. Naakkven päästyä puheensa loppuun lähetti isä Gauten noutamaan kirjoituslipasta ja rupesi samalta istumalta kokoonpanemaan latinankielistä kirjettä — Bjørgulf sai auttaa häntä siinä urakassa, sillä Naakkvesta ei tuossa tilassa ollut hiukkaakaan apua, ja isä lähetti hänet suoraa tietä sänkyyn. Kirjeessä mainittiin, että Erlend kutsui ritarin vieraaksi luokseen seuraavaksi päiväksi aamurupeamalta, jotta voitaisiin lähemmin puhella herra Allartin tarjouksesta pestata jalosukuinen nuori mies Nikulaus Erlendinpoika ritarin aseenkantajaksi. Ritarin lahjan hän lähetti monin kohteliain anteeksipyynnöin takaisin anoen Allart herraa säilyttämään sitä huostassaan, kunnes Nikulaus olisi isänsä suostumuksella pestautunut muukalaisen palvelukseen sellaisin ehdoin kuin kaikkien maiden ritariston tapa edellytti.
Erlend sulatti vähäisen nokareen vahaa kirjeen alareunaan ja painoi siihen sormuksessaan olevan pienen sinettinsä. Sitten hän lähetti rengin kohta paikalla viemään kirjettä ja silkkitakkia Romundgaardiin.
"Mies — ethän vain suinkaan aikone lähettää nuorta poikaasi vieraaseen maahan tuon oudon muukalaisen matkassa?" sanoi Kristiina koko ruumis väristen.
"Saammepa nähdä" — Erlend hymyili omituisesti. "— Mutta enpä luulisi tästä lähtöä tulevan", hän lisäsi nähdessään vaimonsa mielenliikutuksen; hän hymyili vielä leveämmin ja silitti Kristiinan poskea.