Ja juuri kun hän oli tuollaisella lepertelyllä viihdyttänyt mielensä lepoon, tulla tulvahti koko tuo sanomaton tuska uudestaan hänen sieluunsa — jälleen hän seisoi unessa avuttomana ja näki pikku raukan poloiset turhat ponnistelut päästä irti armottomasta jalka-ansasta ja väkevästä, hirvittävästä pedosta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen verensä ihan ruvennut kiehumaan ja polttamaan, niin että hänen ruumiinsa oli raueta sen kuumuudesta ja sydämensä pakahtua, kun se ei jaksanut kestää niin valtaista veriaaltoa —.
* * * * *
Ingebjørgskottet sijaitsi ylhäällä Hammeraas-harjun rinteellä, hiukan sen tunturipolun alapuolella, joka vei metsästä harjun laelle. Maja oli seistä törröttänyt siinä jo monta monituista vuotta, ja maa oli annettu vuokralle eräälle miehelle, joka oli saanut raivata itselleen vähän halmetta tuvan ympärille. Muuan mierolais-äijä, joka kerjuumatkoillaan oli uupunut kesken ja jäänyt sinne virumaan, oli nyt majan asujaimena. Kristiina lähetti ruokaa ja vaatetta ja lääkettä miehelle kuultuaan tämän kurjasta tilasta, mutta itsellään ei hänellä ollut tähän asti ollut aikaa käydä sairasta katsomassa.
Kristiina näki, että miesparka teki loppuaan. Hän antoi tuomisensa mierolaisvaimolle, joka oli jäänyt hoitamaan vanhusta, autteli sairasta sen vähän minkä voi, ja kuultuaan, että pappia oli lähetetty hakemaan, hän pesi sairaan kasvot, kädet ja jalat, jotta ne olisivat puhtaat viimeistä voitelua vastaanottamaan.
Kurjassa mökkirähjässä oli aivan sakealta savua ja hirvittävän tympäisevää köyhänlöyhkää. Kun kaksi naista tuli uutisraivaajan puolelta sairaan luo, pyysi Kristiina heitä noutamaan Jørundgaardista kaikkea mitä tarvittiin, sanoi sitten hyvästit ja lähti. Häntä oli ruvennut ihmeellisesti pelottamaan tavata täällä pappi Corpus Dominin kera ja senvuoksi hän kohta poikkesi ensimmäiselle vastaantulevalle syrjätielle.
Se oli vain lampaiden polku, kuten hän heti kohta huomasi, ja se vei hänet suoraan ryteikköön. Tuulen kaatamat kelopuut ilmassa törröttävine juurikkoineen näyttivät ihan kammottavilta; hänen oli pakko kiipeillä niiden ylitse, missä ei päässyt vieritse välttämään. Näljäinen sammal livetti hänen jalkainsa alla, kun hän yritti kavuta isojen paasien lomitse. Hämähäkinseittiä tahmautui hänen kasvoihinsa, ja oksat löivät häntä ja repivät hänen vaatteitaan. Yrittäessään puronuoman poikki tai tullessaan jyrkästi viettävään metsän aukeamaan oli hänellä tuska ja työ löytää tietä tiheän ja limaskaisen lepikon läpi. Ja ilkeitä valkoisia yöperhosia liiteli vastaan joka paikassa, parveili pimennossa puitten alla ja lehahti suurina untuvapilvinä ilmaan kanervamättäiltä, kohta kun hän painoi niitä jalallaan.
Mutta vihdoin viimein hän pääsi Laagen-järveä kohti viettäville tasaisille kallioille. Siellä kasvoi pientä käkkyrämäntyä, ja puiden oli pakko pystyssä pysyäkseen kurottaa juurensa ilmaan ja kietoa ne yhteen, sillä maaperä oli miltei paljas, vain kuivan, vaaleanharmaan jäkälän peittämä, joka ratisi jalkojen alla — paikka paikoin paistoi välillä mustunut kanervikkomätäs. Havunneulasten pihkainen haju oli kuumempi ja kirpeämpi ja kuivempi kuin ylempänä vuorella — täältäpäin paistoi männikkö alas aina keltaiselta ja kuivaksi paahtuneelta jo alkukeväästäkin. Valkoiset yökköperhoset seurasivat häntä hellittämättä.
Koskenkohina viekoitteli häntä puoleensa. Hän astahti aivan jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Syvyydessä suihkusi ja kiehui vesi valkoisina vaahtopäinä syöksyessään pohjapaasien yli suvannosta suvantoon.
Koskien yksitoikkoinen pauhina uuvutti hänen muutenkin väsynyttä sieluaan ja ruumistaan. Se muistutti muistuttamistaan jostakin — jostakin, mikä oli tapahtunut ennen muinoin ja mistä pitäen hän oli alkanut tuntea, ettei hän jaksanut kantaa sitä kohtaloa, jonka hän omin tahdoin oli valinnut osakseen. Hempeän, hellien suojatun neitsyytensä hän oli antanut alttiiksi raatelevalle aistilemmelle — tuhannessa tuskassa hän oli saanut elää siitä pitäen, orjanaisena aina ensimmäisestä äitiydestään lähtien. Maailman omaksi hän oli kokonaan antautunut nuoruusvuosina, ja mitä kovemmin hän rimpuili ja reuhtoi maailman ansassa, sitä tiukemmin sitein maailma piteli häntä vankinaan. Poikiaan hän pyrki varjelemaan siivin, joita kahlehti maallisten huolien orjankahle. Hätänsä ja tuskansa ja sanomattoman heikkoutensa hän oli koettanut salata kaikilta ihmisiltä, käynyt tietänsä selkä suorana ja levollisin katsein, ollut vaiti suruistaan ja taistellut lastensa ajallisen menestyksen hyväksi kaikin mahdollisin keinoin.
Mutta alati kalvoi ja jäyti mieltä tuo salainen, henkeä salpaava tuska — jos heidän käy pahoin, niin en jaksa sitä kestää. Ja syvimmällä sydämensä pohjalla hän kapinoi isänsä ja äitinsä muistoa vastaan. Niin olivat nämäkin eläneet tuskassa ja huolessa lastensa takia, päivä päivältä kuolemaa kohti astellessaan, mutta he olivat jaksaneet kantaa kuormansa — ei siksi, että olisivat rakastaneet lapsiaan vähemmän, vaan siksi että olivat rakastaneet heitä paremmalla rakkaudella —.