Tämä oli sytyttänyt kynttilän ja asettanut sen pöydälle. Erlend tunsi merkillisen pelon puistatuksen ruumiissaan nähdessään Kristiinan seisovan tyhjässä tuvassa yksinäisen valotuikun ääressä — tuvassa oli vain kiinteät seinäpenkit, ja kynttilän loimossa paistoivat kuluneet laudat paljailta ja säröisiltä. Liesi oli kylmillään ja puhtaaksi lakaistu, päreen karsi vain ritisi ja lekotteli vielä sillä. Tämä tupa ei ollut Erlendillä ja Kristiinalla käytössä, ja ainakin puoli vuotta oli siitä, kun sitä viimeksi oli lämmitetty. Ilma siellä oli niin ihmeellisen ummehtunutta; täältä puuttui tykkänään asutun suojan moninaiset elävät hajut, räppänää ja ovea ei varmaankaan ollut aukaistu koko aikana — ja sitten löyhkäsi siellä villalta ja nahalta; moniaita kokoonkäärittyjä vuotakasoja ja villasäkkejä, jotka Kristiina oli erotellut aitassa säilytetyistä tavaroista, oli pinottu siihen tyhjään sänkyyn, jossa Lauritsa ja Ragnfrid aikoinaan olivat maanneet.
Pöydällä oli koko joukko pieniä lankavyyhtiä — pellavaista neuletta ja villalankaa, jotka Kristiina oli pannut syrjään lankoja värjätessään. Niitä hän siinä hypisteli ja järjesteli sormillaan.
Erlend istahti isännäntuolille pöydän päähän. Iso tuoli näytti niin merkillisen tyhjältä tuon hoikan miehen istua, kun siitä oli riistetty kaikki entiset pielukset ja päällisvaate. Molemmat Olavin-ritarit ristinkuvin merkittyine kypärineen ja kiipineen, joiden kuvat Lauritsa oli veistellyt tuolin kädensijoiksi, irvistelivät happamennäköisinä ja pahantuulisina Erlendin pienien ruskeitten nyrkkien alta. Niin hyvästi kuin Lauritsa ei kukaan ollut kyennyt veistelemään lehtikoristeita ja eläinkuvioita, mutta ihmisen hahmoa ei hän ollut oikein saanut syntymään.
Kauan oli hiljaista aviopuolisoiden kesken, eikä muuta ääntä kuulunut yön autiudessa kuin nurmea syöväin hevosten narskutus.
"Etkö joudu kohta vuoteeseen, Kristiina?" kysyi Erlend viimein.
"Entä itse?"
"Ajattelin odotella sinua", sanoi mies.
"Minun ei tee mieli käydä parvelle — en saa kuitenkaan nukutuksi —"
"Mikä sinun mieltäsi nyt oikein painaakaan, Kristiina, kun et luule saavasi nukutuksi?" kysyi mies hetken perästä.
Kristiina oikaisi selkänsä. Hän seisoi ja hypisteli sormiensa välissä kanervanvihreätä villalankavyyhteä.