"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, niin sanotaan sanassa,
Erlend!"
"Hm, tuota olen kyllä kuullut, kultaseni. Ja kuitenkin kuolivat useimmat sekä sinun että minun esi-isistäni kristillisesti vuoteissaan ja saivat osakseen viimeisen voitelun ja sielunavun, Kristiina. Eihän sinun tarvitse mennä kauemmas kuin omaan isääsi — olipahan hän nuoruudessaan näyttänyt olevansa kelpo miekkanies hänkin —"
"Hänen piti palvella kuninkaan sotajoukoissa, ja kuninkaan käskystä hän, kuten muutkin, tarttui aseisiin puolustaakseen kotinurkkia. Ja kuitenkin isä itse sanoi, ettei Jumalan tahto ole, että me kastetut, kristityt miehet kannamme asetta toisiamme vastaan —"
"Ehei, sen tiedän. Mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen millaiseksi se tuli, kun Aatami ja Eeva söivät siitä puusta — ja se sattui ennen minun aikaani; enhän minä sille mitään mahda, että me synnissä siitetyt ja syntyneet olemme?-"
"Jumalattomasti sinä nyt puhelet —!"
Erlend keskeytti hänet kiivaasti:
"Kristiina — sinä tiedät hyvin sen — en ole ikinä ollut hidas katumaan ja sovittamaan syntejäni mikäli vain olen kyennyt. Mikään hurskas mies minä en ole, se on totta. Olen saanut nähdä liian paljon jo lapsuusvuosistani ja poikaiästäni alkaen. Isäni oli parasta poikaa kapitulin mahtiherrojen kanssa — näitä juoksenteli kuin pieniä porsaita alituisesti hänen luonaan — Eiliv herra siihen aikaan, kun hän vielä oli pappi, ja herra Sigvat Lande ja koko muu joukko, eivätkä he tuoneet mukanaan paljoakaan muuta kuin iänikuista riitaa ja toraa — uppiniskaisesti ja kelvottomasti käyttäytyivät omaa arkkipiispaansa vastaan — siitä he eivät käyneet yhtään pyhemmiksi ja rauhaa rakastavammiksi, että joka päivä pitelivät kaikkein pyhimpiä pyhimyskaluja käsissään ja kohottivat ilmaan Herramme itsensä leivän ja viinin muodossa —"
"Emme me ole kelvolliset pappeja tuomitsemaan — isä sanoi aina, että meidän velvollisuutemme on notkistaa polvemme heidän pappeudelleen ja olla heille kuuliaiset, mutta että heidän luonnollinen ihmisensä on yksistään kaikkivaltiaan Jumalan tuomion alainen —"
"Johoo, niinpä kyllä!" Erlend venytteli vähän sanojaan. "Tiedänhän minä hänen sellaista sanoneen, ja olet sinä siitä ennenkin puhunut. Ja tiedän senkin, että sinä olet hurskasluontoisempi ihminen kuin mitä minä jaksan olla — ja sittenkin, Kristiina, on minun vaikea saada päähäni, että oikein ja Jumalan sanan mukaista olisi, että sinä aina haudot noita menneitä mielessäsi etkä koskaan saata niitä unohtaa. Kauhean pitkämuistinen oli sinun isäsikin, Lauritsa-vainaja — ei silti, että sanoisin isästäsi mitään muuta kuin että hän oli hurskas ja ylhäisen hyvä ihminen, ja sellainen olet sinäkin, sen minä tiedän — mutta monesti, kun sinä puhelet niin lempeästi ja kauniisti, kuin olisi suussasi pelkkää hunajaa, niin minua pelottaa, että sinä samalla kuitenkin vatvot sydämessäsi vanhoja vääriä tekoja, ja Jumala tuomitkoon, oletko sinä yhtä hurskas mieleltäsi kuin kieleltäsi —"
Yhtäkkiä kuukahti Kristiina etunojoon, kaatui rinta pöytää vasten kätkien päänsä käsivarsien väliin ja alkoi parkua. Erlend kavahti pystyyn — vaimo huusi ja itki ankarin, puistattavin nyyhkytyksin, niin että selkä tärähteli. Erlend tarttui häntä hartioihin: