"Kristiina, mikä sinun on —? Mikä sinun on?" toisteli hän, istahti vaimonsa viereen penkille ja koetteli nostaa hänen päätänsä pystyyn. "Kristiinaiseni — älähän huoli noin hirveästi itkeä — ihanhan minä pelkään sinun kadottaneen järkesi —"
"Minua pelottaa!" Kristiina oikaisi itsensä pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin sylissään. "Minua niin pelottaa — oi laupias Maaria-emonen, auta meitä poloisia — minua niin pelottaa, mitä kaikista pojistani tuleekaan —"
"Niin, Kristiinaiseni — mutta sinä saat tottua siihen — sinä et voi enää kauankaan pidellä heitä hameittesi turvissa — kohta tulee heistä miehiä, kaikista meidän pojistamme. Ja sinä olet niinkuin imisä narttu —" Erlend nosti toisen jalan toisen yli, piti käsiään ristissä polvella ja katseli hiukan väsyneenä vaimoaan — "sinä irvistät hampaitasi silmittömästi sekä tutuille että vieraille, kohta kun tulee puhe poikueestasi."
Vaimo nousi äkisti seisomaan, oli ääneti kotvan aikaa ja väänteli käsiään. Sitten hän rupesi kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, ja Erlend istui ja katseli häntä vaiti.
"Skule —" Kristiina pysähtyi miehensä eteen. "Onnettomuutta ennustavan nimen sinä annoit sille pojallesi. Mutta sinä tahdoit sitä väkisin — sinä tahdoit, että herttuan muisto nousisi jälleen eloon siinä lapsessa —"
"Siinä nimessä ei ole mitään vikaa, Kristiina. Onnettomuuttako — sitä sattuu monenlaista. Minä muistin, kun kohotin isoäitini isän muiston eloon pojassani, että onni petti tämän, mutta kuningas hän sittenkin oli totisesti ja paremmalla oikeudella kuin se harjantekijän sikiö —"
"Olittepa te kuitenkin aika mahtavia siitä hyvästä, sinä ja Munan
Baardinpoika, että olitte Haakon-kuninkaan sukulaismiehiä."
"Niin, tiedäthän, että Sverren suku sai kuningasverta suoniinsa isäni tädistä, Margret Skulentyttärestä —"
Pitkän siunaaman tuijottivat mies ja vaimo toisiaan silmiin.
"Tiedänpä kyllä, mitä sinä ajattelet, emäntäiseni armas." Erlend nousi ja kävi jälleen isännänistuimelle. Nojaten käsillään molempiin veistokuvan kypäripäihin hän kumartui hiukan etunojoon ja hymyili kylmästi ja ärsyttävästi. "Mutta näethän hyvin, Kristiinaiseni, etten minä ole maahan sortunut, vaikka minusta tulikin köyhä ja hyljeksitty mies. Saat sen kernaasti tietää — minä en sitä pelkää, että isieni suku on minun mukanani iäksi kaikeksi suistunut vallasta ja kunniasta. Minutkin onnetar petti — mutta jos uhkayritykseni olisi vienyt perille, niin istuisin nyt poikieni kanssa kuninkaan oikealla kädellä, mihin meillä hänen veriheimolaisinaan olisikin synnynnäinen oikeus. Minun kohdaltani on leikki lopussa, kuten sanoin — mutta kun katselen poikasiani, Kristiina, niin näen heidän osakseen tulevan sellaisen kohtalon, johon he sukuperänsä nojalla ovatkin oikeutettuja. Sinun ei tarvitse vaikeroida niin surkeasti heidän takiaan, etkä sinä saa pyrkiä kahlehtimaan heitä ikuisesti tänne syrjäiseen loukkoon — anna sinä heidän vapaasti koetella siipiään, ja silloin ehkä saat nähdä, ennen kuin kuolema ummistaa silmäsi, että he ovat jälleen saaneet kiinteän jalansijan isänsä aatelisperinnössä —"