"Kylläpä sinä jaksatkin lörpötellä!" Katkeran kuumia vihankyyneleitä pyrki nousemaan vaimon silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne rystysillään ja nauroi irvistellen:
"Sinä näytät olevan vielä lapsellisempi kuin omat poikasi, Erlend! Tuollaista sinä viitsit jaaritella — ja nyt on vielä sama päivä, jolloin Naakkve oli vähällä saada osakseen sellaisen kunnian, jota kristityn suu ei kehtaa edes nimittääkään, jollei Jumala laupeudessaan olisi varjellut meitä —"
"Minunpa siinä sitten sallittiin olla Jumalan välikappaleena sillä kertaa" — Erlend kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän sanoi hyvin totisesti:
"Sellaista sinun ei tarvitse pelätä, Kristiina-rukkani — tämäkö se on säikyttänyt sinut ihan järjiltäsi, vaimo poloiseni!" Hän loi katseensa maahan ja sanoi melkein hämillään: "Sinun pitää muistaa, Kristiina — sinun autuas isävainajasi rukoili meidän lastemme puolesta, niinkuin hän rukoili meidän kaikkien puolesta alituisesti. Ja minä uskon lujasti, että niin hyvän miehen esirukoukset auttavat monestakin pulasta ja vaarasta — kaikkein pahimmastakin —" Vaimo näki hänen salaa tekevän ristinmerkin peukalollaan rintansa yli.
Mutta Kristiina oli niin suunniltaan katkeruudesta, että tuokin vain ärsytti häntä yhä enemmän:
"Sillä sinä siis lohdutat itseäsi röhöttäessäsi siinä isäni isäntätuolilla, että poikasi pelastautuvat hänen rukouksillaan, niinkuin heitä ruokitaan hänen perinnöllään —"
Erlend kalpeni:
"Tarkoitatko sinä, Kristiina — että minä olen arvoton istumaan
Lauritsa Bjørgulfinpojan istuimella?"
Vaimo liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan kuuluviin. Erlend nousi pystyyn ja kumartui häntä kohti:
"Sitäkö sinä tarkoitat — sillä jos niin teet, niin en Jumal'avita koskaan enää istu siinä."