Erlend punastui vielä enemmän:
"Etkö sinä ole tullut koskaan ajatelleeksi, Kristiina — ettet sinäkään ollut vallan syytön siihen — onnettomuuteen —
"Muistatko sitä iltaa siellä Nidarosissa — kun minä tulin sinun vuoteesi viereen. Kovin onneton olin silloin ja suruissani, että olin rikkonut sinua vastaan, emäntäiseni — minä tulin pyytämään sinulta anteeksi — väärintekoani. Sinä vastasit minulle käskemällä palaamaan sinne, missä olin maannut edellisenkin yön —"
"Voinko minä silloin tietää, että olit maannut sukulaisesi vaimon vieressä —"
Erlend seisoi hetkisen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan vaihteli väri. Sitten hän käännähti kannoillaan ja lähti pirtistä sanaakaan sanomatta.
Vaimo ei liikahtanutkaan — kauan hän seisoi hievahtamatta alallaan kynttilään tuijottaen, yhteen puristetut nyrkit leuan alla.
Vihdoin hän viskasi niskojaan ja hengähti syvään. Kerran sieti mies saada kuullakin tuosta asiasta —.
* * * * *
Sitten hän havahtui kuullessaan hevosenkavioiden kapsetta kartanolta — hän erotti kapseesta miehen taluttavan hevosta. Hän hiipi ovelle ja kynnyksen yli kuistille, piilottautui kannatinpylvään taa ja kurkisti pihalle.
Yö alkoi jo hämärtyä aamuksi. Ulkona kartanolla seisoivat Erlend ja Ulf Haldorinpoika. Erlend piteli hevostaan, ja vaimo näki sen satuloiduksi ja miehen matkaan sonnustautuneeksi. Miehet puhelivat keskenään kotvan aikaa, mutta hän ei voinut erottaa sanoja. Sitten hypähti Erlend satulaan ja lähti ratsastamaan käyntijalkaa pohjoiselle veräjälle; hän ei katsahtanut taakseen, mutta näytti yhä puhelevan Ulfin kanssa, joka astui hevosen rinnalla.