Poika piehtaroi ja reuhtoi mielensä hyviksi pehmeällä patjalla. Lapsia oli makuutettu penkeillä oljilla täytetyillä nahkasäkeillä, peitteinään villavällyt. Mutta sängyissä oli sinipäällyksiset patjat ja vällyjen lisäksi hienot raanut — ja vanhemmilta oli valkeat liinapäälliset pieluksissaan.
"Tässä me kai saamme maata vain siihen asti, kunnes isä tulee kotiin", kysyi Lauritsa, "ja sitten muuttaa takaisin penkille, vai mitä, äiti?"
"Silloin te voitte nukkua Naakkven ja Bjørgulfin sängyssä", vastasi äiti. "Jolleivät pojat vain muuta päätään ja tule jälleen tänne alas, kun ilmat käyvät kylmiksi." Yläkerrassakin oli tosin pieni nurkkaan muurattu uuni, mutta se antoi enemmän savua kuin lämpöä, ja tuuli läpäisi pahemmin yläkerran seinistä kuin alhaalla tuvassa.
Mitä pitemmälle syksy joutui, sitä enemmän alkoi Kristiinan mieleen hiipiä epämääräistä pelkoa; se kasvoi päivä päivältä, ja jännitys teki hänen elämänsä katkeraksi. Eikä kukaan muukaan tuntunut tahtovan kysellä Erlendistä.
Pitkinä, pimeinä syysöinä hän makasi valveilla kuunnellen pikkulasten tasaista hengitystä ja tuulen tohinaa talonnurkissa ja ajatteli Erlendiä. Kunpa tämä edes ei olisi oleksinut tuossa talossa —!
Kristiinasta oli tuntunut ilkeältä, kun veljekset olivat pitäneet puhetta Haugenista — Munan Baardinpoika oli kerran yöpynyt heille vähän ennen heidän lähtöään Osloon. Munan oli silloin yksin omistanut tuon talopahasen äitinsä jälkeen. Hän ja Erlend olivat kummatkin tulleet humalaan ja puhuneet puuta heinää ja Kristiinan tuskaillessa joutuisivatko he kukaties viimein jaarittelemaan tuosta pahan onnen paikasta, oli Munan todella saanut päähänsä lahjoittaa sen Erlendille — jotta tämä ei olisi vallan osaton Norjan maaperästä. Tilanvaihto tapahtui leikkiä laskien — panivatpa he pilkaksi kaikki kulkupuheetkin, ettei Haugenissa voinut asua, koska siellä muka kummitteli. Tässä tilaisuudessa tuntui Munan Baardinpoika jo tyyten unohtaneen, minkä säikähdyksen hänen äitinsä ja tämän miehen kamala loppu tuossa talossa oli aikoinaan hänelle tuottanut.
Hän antoi todellakin Erlendille muodollisen luovutuskirjan Haugenin omistukseen. Kristiina ei ollut voinut salata mielipahaansa siitä, että hänen miehensä oli tullut tuon kaamean paikan isännäksi. Mutta Erlend oli lyönyt koko jutun leikiksi:
"Eipä ole luultavaa, että kumpikaan meistä koskaan astuu jalallaan tuohon taloon — lienevätkö sen rakennukset enää pystyssäkään. Eikähän voi kuvitellakaan, että Aashild-täti tai Bjørn-herra tahtoisivat sen takia vierittää syntisyynsä meidän niskoillemme — joten se ei kai tule meitä pahentamaan, vaikka totta olisikin mitä ihmiset puhelevat — että he muka siellä kummittelevat."
Kun vuosi kuitenkin kului onnellisesti loppuun ja Kristiinan ajatukset yhä pyörivät Erlendissä ja tämä olossa Haugenissa, hän kävi niin juroksi ja harvasanaiseksi, että tuskin puheli mitään lapsilleen tai palkollisilleen, paitsi mitä vastaili heidän kysymyksiinsä; ja nämä tottuivat karttamaan puhella äidille ja emännälle enempää kuin ehdottomasti oli välttämätöntä, sillä Kristiina kävi kärsimättömäksi ja vastasi tiuskaillen, kun he häiritsivät hänen levotonta ja jännittynyttä sureksimistaan. Itse hän ei tätä juuri nimeksikään huomannut, niin että kun hän pani merkille, että molemmat nuorimmat lapset lakkasivat kyselemästä ja puhelemasta isästä hänen kanssaan, hän vain huokasi ja ihmetteli, kuinka pian lapset kerkiävät unohtaa — mutta siitä hän ei ollut ollenkaan tietoinen, että hän itse oli ärtyisillä vastauksillaan karkottanut heidät luotaan käskiessään heitä pysymään hiljaa ja lakkaamaan häntä kiusaamasta.
Vanhempienkin poikien kanssa hän puhui hyvin vähän.