* * * * *
Niin kauan kuin pakkassäitä kesti, voi hän sentään vastata vieraille, joita sattui tulemaan taloon isäntää kyselemään, että tämä oleskeli tuntureilla metsästysonneaan kokemassa. Mutta sitten tuli ensimmäisellä adventtiviikolla suuri lumisade, joka peitti sekä laaksot että tunturit.
Varhain aamulla P. Lucian-aaton päivänä, kun ulkona vielä oli pilkkopimeä ja tähdet kiiluivat, lähti Kristiina navettaan. Silloin hän näki lumikinokseen pistetyn päresoihdun valossa, että kolme hänen pojistaan kiinnitti suksia jalkoihinsa pirtin oven edustalla — ja vähän matkan päässä seisoi Gauten kimo lumikengät jalassaan ja satula selässä. Äiti arvasi, minne pojilla oli matka; mutta juuri sen vuoksi hän ei rohjennut olla näkevinään enempää kuin sanoi, koska tunsi yhden lähtijöistä Bjørgulfiksi — toiset olivat Naakkve ja Gaute —:
"Hiihtelemäänkö sinä lähdet, Bjørgulf — tänään näyttääkin tulevan kirkas päivä, poikaseni!"
"Niinkuin näette, äiti."
"Kaipa te sentään tulette kotiin ennen puoltapäivää?" kysyi äiti neuvottomana. Bjørgulf oli hyvin huono hiihtäjä; hänen kipeät silmänsä eivät kärsineet lumenkiloa, ja talvisaikaan hän pysyttelikin enimmäkseen sisällä. Mutta Naakkve vastasi, että he kukaties viipyisivät muutamia päiviä matkallaan.
Kristiina liikkui kotosalla hyvin levottomana. Kaksoset murjottivat mieli nyrpeänä, siitä hän huomasi heidänkin pyrkineen matkaan — vanhemmat pojat eivät olleet ottaneet heitä mukaansa.
Viidentenä päivänä vielä hyvissä ajoin, puolipäivän maissa, saapuivat nuo kolme matkalaista kotiin. He olivat lähteneet taipaleelle jo hyvin varhain Bjørgulfin takia, kertoi Naakkve — joutuakseen kotiin, ennen kuin päivä alkoi paistaa täydeltä terältä. Molemmat toiset kiipesivät heti ylisparvelle — Bjørgulf kantoi pusseja ja satulan pirttiin. Kaksi kaunista koiranpentua oli hänellä tuotavana pikkupojille — ja nyt unohtui näiltä äkisti koko entinen äkeys ja mielipaha. Gaute näytti olevan hämillään, mutta pyrki voittamaan sen:
"— Kas tässä", sanoi hän ja purki yhden pusseista; "nämä käski isä antamaan teille."
Kimpussa oli neljätoista ylen kaunista kärpännahkaa. Äiti otti ne vastaan, hämillään hänkin — hän ei saanut sanaakaan suustaan kiitokseksi. Hänellä olisi ollut paljon kyseltävää; mutta hän pelkäsi joutuvansa kokonaan tunteittensa valtaan, jos raottaisi edes vähäisenkään sydäntään — ja Gaute oli vielä niin nuori. Hän sai vain sanotuksi: