"Ihan valkoisiahan ne näkyvät olevan — niin, johan tuo talvi onkin pitkällä —"

Kun Naakkve tuli alas ja hän ja Gaute kävivät puurovadin kimppuun, sanoi Kristiina kiireisesti Fridalle, että hän tahtoi itse viedä ruoan yläkertaan Bjørgulfille. Hänessä oli yht'äkkiä virinnyt toivo, että tuo harvapuheinen poika, jonka hän aavisti mieleltään paljon kehittyneemmäksi kuin toiset veljet, kukaties antautuisi pitempiin puheisiin.

Poika oli paneutunut pitkäkseen vuoteeseen ja piti märkää vaatetukkoa silmillään. Äiti ripusti vesikattilan uunin hahlaan, ja Bjørgulfin syödessä kyynärpäähänsä nojautuen äiti keitti hauteen kuivatuista silmäruohoista ja leiniköistä.

Kristiina otti kulhon pojan kädestä, hauteli hänen verestäviä ja turvonneita silmiään lääkevedellä ja sitoi niille märän liinakangaskaistaleen, ja vasta sitten hän rohkaisihe kysymään:

"Eikö isäsi sanonut mitään, milloin hän aikoo palata tänne, meidän luoksemme?"

"Ei."

"Sinä olet aina niin hidas puhumaan, Bjørgulf", moitti äiti hetken perästä.

"Se tuntuu olevan sukuvika, äiti hyvä. — Simonin miehineen me tapasimme Rostenin pohjoispuolella — he ajoivat kuormia jonnekin pohjoiseen päin", jatkoi poika hetken arveltuaan.

"Puhelitteko te keskenänne?" kysyi äiti.

"E-ei —" poikaa nauratti. "Meidän suvussamme tuntuu lankouskin käyvän työlääksi."