Pappi käänsi vanhat sumeat silmänsä häntä kohti — kerran ne olivat olleet sysimustat ja kiiluvan terävät. Hän pysyi vaiti.

"Olet kai kuullut mitä ihmiset sanovat", jatkoi Kristiina yhtä hiljaa kuin äsken. "Että niiden — vainajain — pitäisi siellä kummitella."

"Tarkoitatko sinä, ettet niiden takia uskalla etsiä miestäsi sieltä — tai että pelkäät peikkojen vääntävän niskat nurin häneltä? Jolleivät ne vielä ole tehneet sitä, Kristiinaiseni, niin antanevat ne hänen edelleenkin olla rauhassa ja —" pappi naurahti tuimasti. "Hullua jaaritusta se kaikki on — kerettiläistä ja taikauskoista ämmäinlorua koko tuo puhe peikoista ja kummittelevista vainajista. Siellä on ankarat portinvahdit, pelkään minä, sillä — missä Bjørn-herraa ja Aashild-rouvaa pidetään nyt."

"Sira Eirik", kuiskasi vaimo vapisten, "uskotko sinä, ettei noille sieluparoille ole mikään pelastus mahdollinen —"

"Jumala varjelkoon, että minä rohkenisin käydä päättelemään Hänen armonsa rajoista. Mutta enhän saata myöskään ajatella mahdolliseksi, että heidän omat voimansa olisivat riittäneet sovittamaan heidän syntejään siksi pian — vielä ei kaikkia heidän velkataulujaan ole keritty ottaa esiin — vielä ovat kantajina ne rouva-vainajan lapset, jotka hän otti hengiltä — ja ne kaksi, jotka kävivät opissa noidan luona. Ja jos luulisin, että jotain voisi sillä auttaa, että eräitä hänen tihutöistään saataisiin sovitetuksi, niin —. Mutta koska kerran Erlend on jäänyt sinne asumaan, niin ei kaiketi Jumala näe olevan mitään hyötyä siitä, että hänen tätivainajansa ilmestyisi hänelle varotukseksi. Sillä sen me tiedämme, että Herramme laupeudesta ja Jumal'äidin säälistä ja kirkon esirukouksista saattaa joskus tapahtua, että sieluparka saa palata kiirastulesta tähän entiseen kotiinsa, kun hänen syntinsä on sellaista laatua, että se voidaan sovittaa elävien ihmisten avulla ja hänen piina-aikaansa siten lyhentää — niinkuin kävi sen onnettoman sieluparan, joka oli siirtänyt rajakiven Hovin ja Jarpstadin kartanoiden väliltä, ja sen Musudalin talollisen, joka oli tuonut esiin väärät kirjat myllykosken kaupasta. Mutta ei sieluja päästetä kiirastulesta pois ilman että niillä on laillista asiaa — jaaritusta on enin osa kaikesta siitä, mitä ihmiset puhuvat peikoista ja kummituksista ja perkeleen ilveistä, jotka katoavat kuin savu tuuleen, kun itsesi turvaat ristinmerkillä ja Jumalan nimeä mainitsemalla —"

"Mutta entä autuaat, jotka istuvat Jumalan luona, Sira Eirik?" kysyi
Kristiina jälleen hiljaa.

"Niistä pyhistä ihmisistä, jotka saavat olla hänen tykönään, tietänet hyvin, että Jumala voi lähettää heitä asioilleen kuljettamaan paratiisista hyviä lahjoja ja sanomia."

"Minä mainitsin sinulle kerran nähneeni unessa veli Edvin
Rikardinpojan", sanoi Kristiina entiseen sävyyn.

"Niin, joko se oli uni — ja sellaisen oli sinulle voinut lähettää
Jumala itse tai suojelusenkelisi — tai oli tuo munkki pyhimys."

Kristiina kuiskasi väristen: