Virran idänpuoleisista taloista oli vain hyvin vähäsen miehiä kokoontunut kirkolle. He pelkäsivät, että tulva yht'äkkiä pyyhkäisisi sillankin menemään, joten he eivät pääsisi enää takaisin kotiin. Mutta ylhäällä toisella rannalla, Laugarbrun ladon alla olevalla mäellä, missä oli hiukan suojaa myrskyltä, kihisi lumipyryn takana ihmisrykelmä. Sira Eirikin sanottiin luvanneen kantaa sillan yli pyhän ristin ja pystyttää sen itäiselle rantapenkereelle, vaikkei ainoakaan mies rohkenisi seurata häntä.
Vihainen lumikuuro viuhui vasten silmiä, kun juhlasaattue astui ulos kirkosta. Hiutaleet putosivat pitkinä suorina viivoina alas taivaalta — eteensä ei erottanut paljon nenäänsä pitemmälle — vähän päästä pyyhkivät mustan veden pintaa ja rantavieriä ja metsänkärkiä isot pilvenvonkaleet, jotka olivat imeneet lisäkosteutta tunturien lumiharjoilta. Ilma oli täynnä nousevaa ja laskevaa koskenkohua, metsän suhinaa ja tuulen ulinaa — vähän väliä mylvähti kumeasti myrskyn pauhu tunturisolissa ja nuoskeain lumiröykkiöiden vyöryminen paljaita rinteitä alas.
Tuohukset sammuivat heti, kun oli tultu kirkonkuistista ulkosalle. Täysikasvuiset nuoret miehet olivat saaneet tänään kantaakseen kuoripoikien valkoisia paitoja — tuuli kiskoi ja repeli niitä. He kulkivat tiheänä ryhmänä ja kantoivat kirkkolippua pidellen käsillään kiinni sen reunoista, jotta myrsky ei pääsisi siihen käsiksi, ja päät kumarassa lähti saattue sitten ponnistelemaan ärjyilman halki mäkeä kohti. Mutta yli myrskyn ulinan kuului ajoittain kajahduksia Sira Eirikin mahtavasta äänestä, kun hän vanhuuttaan tutisevana pyrki eteenpäin laulaen:
Venite: revertamur ad Dominum; quia ipse cepit & sanabit nos: percutiet & curabit nos, & vivemus in conspectu ejus. Sciemus sequemurque, ut cognoscamus Dominum. Alleluia. [Tulkaat jo palatkaamme Herran tykö; sillä Hän on meidät repinyt ja Hän myös parantaa meidät, Hän on meitä lyönyt ja Hän myös sitoo meidät. Tuntekaamme ja ahkeroikaamme tuntea Herraa. (Hosea. 6:1,3.)]
Kristiina pysähtyi, hän niinkuin kaikki muutkin naiset, kun saattue tuli sille kohdalle, missä vesi oli vallannut tien, mutta valkopukuiset nuorukaiset, teinit ja papit olivat joutuneet jo sillalle asti, ja miehet seurasivat perästä melkein kaikki, vaikka vesi nousikin polviin asti.
Silta heilui ja rytisi, ja äkkiä näkivät naiset kokonaisen rakennuksen tulevan virran mukana pohjoisesta päin ja ajelehtivan siltaa kohti. Virta painoi ja pyöritteli sitä; se oli puoliksi hajallaan ja sen hirret murskautuivat, mutta sittenkin se pysyi koossa. Ulvsvoldin säterimajan emäntä likistyi kiinni Kristiina Lauritsantyttäreen ja huusi ääneen — hänen miehensä kaksi puolikasvuista veljeä oli kuoripoikain joukossa. Kristiina huusi sanattoman rukouksen Neitsyt Maarialle ja tuijotti jäykin silmin keskellä siltaa seisovaan joukkoon, josta hän voi erottaa Naakkven valkoisen hahmon lippua piteleväin miesten välistä. Vaikka myrsky ja kohina tekikin miltei kuuroksi, luulivat naiset kuitenkin kuulevansa Sira Eirikin äänen.
Pappi seisoi sillan harjalla ja piteli ristiä korkealla käsissään, kun haaksirikkoinen rakennus törmäsi siltaa vastaan. Tämä ryski ja ritisi ja antoi perään — molemmilla rannoilla seisovista ihmisistä se näytti taipuvan vähän etelään päin. Saattue jatkoi matkaansa, katosi hetkeksi siltakaaren taa — ja tuli sitten jälleen näkyviin toisella rannalla. Rakennusraunio oli tarttunut muiden hylkypuiden ruuhkaan ja tarrautunut kiinni silta-arkkuihin.
Sitten — äkkiarvaamatta kuin tunnustähden ilmautuminen — valautui hopeaista valoa tuulen repelemäin pilviröykkiöiden lomista — paisuneen virran kalvo kävi kauttaaltaan himmeän kirkkaaksi niinkuin sulatettu lyijy. Usvat ja pilvet hajosivat — aurinko puhkaisihe näkymään, ja kun saattue palasi takaisin sillan yli, kimaltelivat sen säteet ristillä; papin märällä valkoisella alballa loistivat stolan ristiinpannut vyöt purppuransinisinä. Laakso hohteli päivän kultaamana ja kasteesta kimmeltävänä kuin sinervänmustan luolan pohjalta kiiluva vedenkalvo, sillä tunturien harjoja pimittivät auringonsäteitten karkottamat mustat pilvet, usvat pakenivat kuin säikähtyneet haukat kukkulain väliin ja Formon iso vuorenkeila, jonka kiireellä oli vastasatanutta lunta, loisteli välkkyvän valkoisena tummaa taivasta vasten.
Kristiina oli nähnyt Naakkven käyvän ohitse. Likomärät kuoripaidat olivat imeytyneet kiinni poikien vartaloihin, mutta he lauloivat täydestä sydämestään kohti voittavaa aurinkoa:
Salvator mundi, salva nos omnes. Kyrie, eleison, Christe, eleison, Christe, audi nos —. [Maailman vapahtaja, pelasta meidät kaikki. Herra armahda, Kristus armahda, Kristus kuule meitä!]