"Jeesus!" Kristiina itki hillittömästi, "Jeesus — armahda minua —"
"Muistat sinä sentään hänen nimensä, huomaan minä", sanoi pappi — "hänen, jota isäsi opetti sinua opetuslapsena seuraamaan ja urhoollisena ritarina palvelemaan." Hän kosketti pientä ristiinnaulitunkuvaa, joka riippui heidän yläpuolellaan. "Synnittä kuoli Jumalan poika ristillä sovittaakseen kaiken sen, mitä me olimme rikkoneet häntä itseään vastaan —"
"Lähde nyt kotiisi, Kristiina, ja punnitse mielessäsi, mitä olen sinulle sanonut", sanoi Sira Eirik, kun vaimo oli itkulla hiukan huojentanut mieltään.
* * * * *
Mutta sitä seuraavina päivinä puhalsi etelätuuli tuoden mukanaan myrskyä, lumiräntää ja roiskuvaa sadetta — välistä sitä tuli niin roimasti, että ihmiset tuskin pääsivät liikkumaan omalla kartanollaan, myrsky kun oli lennättää heidät pois koko maankamaralta. Tiet kävivät joka paikassa ihan kulkemattomiksi. Sitten tuli kevättulvia niin vuolaita ja ankaroita, että alavimmilla paikoilla asuvien täytyi kaikota kotoaan. Kristiina muutti enimpine tavaroineen uudispirtin parvelle, ja karja oli siirrettävä Sira Eirikin kevätnavettaan — Jørundgaardin oma kevätnavetta kun sijaitsi virran toisella puolella. Se oli hirvittävä urakka tuon rajuilman vallitessa — ahoilla oli lumi pehmeä kuin sula voi — ja eläimet olivat ylen kurjassa tilassa mokoman kovan talven jäljiltä. Kahdelta parhaalta hieholta katkesi matkalla jalka — ne olivat hauraat kuin heinänkorret.
Samana päivänä, jolloin karjaa muutettiin, tulla tupsahti tiellä äkkiä vastaan Simon Darre neljän renkinsä kera. Nämä ryhtyivät auttamaan. Olipa siinä tosiaan urakkaa, kun oli kuljetettava moisessa tuulessa ja ryöppysateessa lehmiä, joita täytyi kannatella kummaltakin puolelta, ja lampaita ja karitsoita, joita täytyi kanniskella sylissä — ei ollut sukulaisilla rauhaa eikä tilaisuutta edes puhelemaankaan keskenään. Mutta kun illalla oltiin kotiuduttu Jørundgaardiin ja Kristiina oli saanut lankonsa miehineen istutetuksi pöydän ääreen — sillä kaikki touhussa olleet tarvitsivat nyt lämpimän olutkeiton virkistyksekseen — pääsi Simon hiukan puheisiin hänen kanssaan. Hän pyysi kälyään lähtemään naisväkensä ja lastensa kanssa Formoon, — itse hän jäisi kahden miehensä kera tänne auttamaan Ulfia ja renkejä. Kristiina kiitti, mutta sanoi tahtovansa pysyä kotona; pojista olivat Lauritsa ja Munan yhä vielä Ulvsvoldin mäkiniityllä, ja Jardtrud oli lähtenyt Sira Solmundin luo — hänestä oli tullut hyvä ystävä papin sisaren kanssa. Simon sanoi:
"Näyttääpä ihmisistä tosiaan kummalliselta, Kristiina, kun te sisarukset ette ole koskaan yksissä. Ramborgin mieli ei tule iloiseksi, jos palaan kotiin ilman sinua."
"Taitaahan se näyttää kummalliselta", vastasi käly, "mutta vielä kummallisemmalta saattaisi tuntua, jos me nyt lähtisimme sisareni luo kyläilemään, kun ei tämän talon isäntäkään ole kotosalla — ja ihmiset tietävät sinun ja hänen olevan riitaisissa väleissä."
Simon ei virkkanut sen enempää, ja pian hän lähti miehineen matkoihinsa.
Arentilaisten päivätyöviikko meni hirveän sään humussa, ja tiistaina tiedettiin laakson pohjanpuoleisissa taloissa kertoa, että nyt oli tulva jo särkenyt Rostenin sillan — jonka yli ihmisten oli täytynyt kulkea päästäkseen Høvringin säteriniitylle. Jopa ruvettiin pelkäilemään, kuinka kirkon etelänpuoleisen ison sillan tulisi käymään. Tämä oli rakennettu ylen vahvaksi kaikkein järeimmistä hirsistä ja keskeltä korkeakaariseksi, alhaalta se oli tuettu virran pohjaan juntatuilla jykevillä paaluilla; mutta nyt lainehti tulvavesi sillanpäiden yli rantaäyräiden tasalla ja siltakaaren alle ruuhkautui kaikenlaista rojua, mitä virta kuljetti mukanaan pohjan puolelta. Tulvalieju huuhteli kummankin rannan matalia mäentöyräitä, ja Jørundgaardin mailla oli vettä kokoontunut erääseen kohtaan oikein lahdelmaksi, melkein huoneiden nurkkiin asti — siinä kohden oli niitty notkelmana, ja pajan katto ja puiden latvat pistivät vedestä näkyviin kuin mitkäkin pikkusaaret. Saarilla olevat ulkoladot oli tulva vienyt mennessään.