Simon hymähti surumielisesti:
"Minnekäpä minä menisinkään, Ramborg kulta —. Geirmund, se poloinen vätys, ei ainakaan sekaannu mihinkään uhkahankkeisiin — ja hän on ainoa sukulaisistani ja langoistani, jonka kanssa en tätänykyä ole riidoissa."
"Ohoo —" Ramborg nauroi nyt, vaikka kyyneleet tiukkuivat poskia pitkin. "Se epäsopu kestää vain siihen saakka kunnes he jälleen sattuvat tarvitsemaan auttajaa ja sinä silloin olet mielestäsi siihen velkapää. Kyllä minä sinut nyt jo tunnen, ukkoseni —"
* * * * *
Kaksi viikkoa tämän jälkeen saapui Gyrd Andreksenpoika aivan odottamatta vieraaksi. Dyfrinin ritarilla oli yksi ainoa asemies mukanaan.
Veljesten kohdatessa toisensa ei montakaan sanaa vaihdettu. Gyrd-herra antoi tietää, ettei hän ollut monituisiin vuosiin nähnyt Krukessa asuvaa sisartaan ja tämän miestä ja että hän oli matkalla heitä katsomaan; ja kun hän nyt kerran oli joutunut tänne laaksoon asti, niin oli Sigrid ollut sitä mieltä, että hän voi hyvin poiketa Formoonkin, "ja siksi minä nyt arvelen, velimies, ettet sinä enää ole vihoissasi minulle, vaan suot minulle ja miehelleni ruokaa ja kattoa huomisaamuun saakka."
"Saathan tietää ajatukseni", sanoi Simon — ja hän katseli maahan, kasvoiltaan ihan mustanpuhuvana. "Teit kauniisti, Gyrd, kun tulit katsomaan minua."
Ruokaa saatuaan veljekset lähtivät yhdessä ulos jaloittelemaan. Ohra rupesi kellertämään virtaan viettävillä päivärintaisilla mäkipelloilla. Ilma oli ihmeen kaunis — Laagenin pinta kimmelteli pienin hohtavin kilvin leppärantojen välistä. Isoja valkoisia pilvenhattaroita ajelehti kesätaivaalla — päivänpaiste täytti koko maljamaisen laakson, ja vastapäätä törröttävä tunturi päilyi iloisen sinisenä ja vihertävänä kesälämmön värinässä ja pilvien liikkuvissa varjoissa.
Haassa heidän selkänsä takana kumisi kuiva aho hevosten polkiessa — koko lauma tulla vilisti lepikon halki. Simon nojautui aidan yli: "Hei varsoja — pikku heppoja -! Sinun raudikollesi alkaa ikää karttua", hän sanoi, kun Gyrdin ratsu työnsi kaulaansa aidaspuun yli ja nuuski isäntänsä olkapäitä.
"Kahdeksantoista talvea" — Gyrd hyväili hevosta. "Minusta tuntui, veli — tarkoitan tuota juttua — ikävä olisi jos se saisi sekoittaa meidän välimme", hän vastasi katsomatta veljeensä.