Mutta Pärttylinmessun edellisenä sunnuntaina oli Dyfrinin Gyrd-herra ollut formolaisten mukana kirkossa. Simon oli näyttänyt ylen iloiselta astuessaan messuun veljensä rinnalla. Ja Ramborg oli tullut Kristiinan puheille jumalanpalveluksen jälkeen ja kuiskannut innokkaasti, että hän oli jälleen raskaana ja odotteli lasta keväälliseksi Marianpäiväksi.
"Kristiina, siskoseni, etkö voi tulla tänään meille juhlimaan meidän kanssamme?"
Kristiina oli pudistanut surullisesti päätänsä, taputtanut nuoren vaimon kalpeata poskea ja rukoillut Jumalaa kääntämään tämän asian iloksi molemmille vanhemmille. Mutta Formoon hän ei voinut lähteä, oli hän sanonut.
Riitaannuttuaan lankonsa kanssa oli Simon uskotellut itselleen, että näin olikin ehkä parempi. Hän oli itse sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut välittää siitä mitä ihmiset sanoivat hänestä ja hänen elämästään; hän oli auttanut Erlendiä ja Kristiinaa silloin kun apua oli tarvittu, ja se vähä, millä hän kykeni heitä täällä ollessa auttamaan, ei ollut sen arvoista, että hänen olisi kannattanut tuon asian takia hapattaa omaa elämäänsä.
Mutta kuultuaan, että Erlend oli poistunut seudulta, ei Simon saanut säilytetyksi sitä raskasmielistä rauhallisuutta, jota hän oli väenväkisin pyrkinyt vakiinnuttamaan. Turhaan hän sanoi itselleen, ettei oikeastaan kukaan kunnolleen tiennyt noita Erlendin poissaolon syitä — ihmiset pitivät niin paljon suukopua, vaikkeivät tienneet juuri mitään. Hän ei kuitenkaan voinut missään tapauksessa sekaantua tähän. Siitä huolimatta pysyi hänen mielensä levottomana. Välistä hän mietiskeli, eikö hänen olisi lähdettävä Erlendin luo Haugeniin ja pyydettävä anteeksi heidän erotessaan sanomiaan pahoja sanoja — sittenpähän näkisi, eikö hän jollakin keinoin saisi lankonsa ja kälynsä asioita jälleen oikealle ladulle. Mutta pelkkään pohtimiseen tämä Simonilta kuitenkin aina jäi.
Hän ei uskonut, että kukaan olisi voinut hänestä huomata hänen sisäistä levottomuuttaan. Hän eli niinkuin ennenkin, hoiti taloaan ja tiluksiaan, oli hilpeä ja joi rohkeasti tuttavaseurassa, makasi tuntureilla nahkasilla, kun hänellä oli aikaa sellaiseen, hemmotteli lapsensa piloille kotona ollessaan eikä vaihtanut koskaan nurjaa sanaa vaimonsa kanssa. Kotiväestä saattoi melkein näyttää siltä kuin olisivat hänen ja Ramborgin välit nyt paremmat kuin koskaan ennen, koska vaimokin oli tullut paljon tasaisemmaksi ja tyynemmäksi luonteeltaan eikä enää koskaan näyttänyt noita oikullisuuden ja lapsellisen tulistumisen puuskia joutavien pikkuasiain vuoksi. Mutta sydämessään tunsi Simon arkailua ja epävarmuutta ollessaan vaimonsa parissa — hän ei enää saattanut kohdella tätä puolittain lapsena, jota voi kiusoitella ja hemmotella. Nyt hän ei oikein tiennyt miten hänen kanssaan olla.
Eikä hän myöskään tiennyt, miltä kannalta hän asian ottaisi, kun vaimo eräänä iltana kertoi hänelle olevansa jälleen raskaana.
"Sinä et kai ole oikein iloinen siitä, vai mitä?" sanoi hän lopuksi ja silitteli Ramborgin kättä.
"Sinä kai ainakin olet iloinen, tiedän mä?" Ramborg likistyi häneen kiinni, itkun ja naurun vaiheilla ollen, ja mies naurahti hiukan hämillään puristaessaan vaimoaan povelleen.
"Minä aion olla järkevä tällä kertaa, Simon, enkä enää käyttäydy kuten ennen. Mutta sinun täytyy pysyä minun luonani — kuuletkos — vaikka kaikki sinun lankosi ja veljesi talutettaisiin riviin sidottuina hirsipuuhun, niin sinä et saa karata minun luotani!"