— Eihän hän ollut tiennyt sitä itsekään silloin, kun hän erosi Kristiinasta luostarinportin edustalla Oslossa — että hänen täytyisi näin yhä muistella häntä. Että hänestä lopuksi alkoi tuntua siltä kuin ei mikään, mitä hän oli saanut elämässään sen jälkeen, olisi täysin korvannut sitä, minkä hän menetti silloin. Sitä neitoa, joka oli luvattu minulle nuoruudessani.
Kristiinan tuli se kuulla, ennen kuin hän kuolisi. Kristiinan piti antaa hänelle suudelma.
— Minä olen se, joka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan —.
Nämä sanat hän oli kuullut kerran eikä voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat Neitsyt Maarian ihmeitten kirjasta, ne kuuluivat tarinaan nunnasta, joka karkasi luostaristaan ritarin seurassa. Neitsyt Maaria pelasti lopuksi molemmat ja antoi heille anteeksi heidän syntinsä. Jos oli synti, että hän sanoi sen vaimonsa sisarelle ennen kuolemaansa, niin sai Jumalan äiti hankkia hänellekin anteeksiannon siitä. Eihän hän ollut kovin usein vaivannut häntä pyynnöillään.
— En luullut itsekään silloin, etten voisi tulla oikein iloiseksi tai hilpeäksi koskaan enää —
"Ei, Simon, Sokalle käy liian raskaaksi kantaa meitä molempia — se on saanut jo tehdä pitkät matkat tänä yönä", sanoi hän sille, joka oli noussut hänen taaksensa hevosen selkään tukemaan häntä. "Minä näen kyllä, että se olet sinä, Sigurd, mutta minusta tuntui kuin olisit ollut toinen —"
* * * * *
He saapuivat pyhiinvaeltajani majataloon aamupuolella, ja ne kaksi munkkia, jotka sitä pitivät, ottivat sairaan huostaansa. Mutta kun Simon Andreksenpoika oli jonkin verran virkistynyt heidän hoidossaan ja kuumehoureet olivat lakanneet, ei hän hellittänyt ennen kuin sai lainatuksi reen ajaakseen edelleen pohjoiseen.
Oli hyvä keli, ja he vaihtoivat hevosia matkalla, ajoivat läpi yön ja saapuivat Formoon seuraavana aamuna päivänkoitteessa. Simon oli maannut unenhorroksessa kaikkien peitteiden alla, jotka hänen päälleen oli levitetty. Ne painoivat häntä kovasti — toisinaan hänestä tuntui kuin hän makaisi murskattuna raskaiden kalliopaasien alla — ja päähän koski ankarasti. Väliin hä ikään kuin pääsi pois. Sitten alkoivat tuskat jälleen riehua hänessä — tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi paisunut paisumistaan, tullut suunnattoman suureksi ja ollut räjähtämäisillään kappaleiksi. Käsivarressa jyskytti ja jyskytti —.
Simon koetti itse nousta reestä ja mennä sisään — terve käsivarsi Jonin hartioilla, Sigurd takaapäin tukemassa. Hän tajusi, että miehet olivat harmaat ja viiruiset kasvoiltaan väsymyksestä — he olivat istuneet satulassa kaksi yötä peräkkäin. Hän tahtoi sanoa heille jotakin siitä, mutta kieli ei totellut häntä. Hän kompastui kynnykseen ja syöksähti päistikkaa huoneeseen — päästäen tuskan mylvinnän, kun hänen muodottomaksi ajettunut käsivartensa töykkäsi jotakin vastaan. Hiki norui hänestä, kun hän nieli alas voihkauksia, jotka pyrkivät tunkemaan esiin, kun häntä riisuttiin ja autettiin sänkyyn.