Vähän ajan perästä hän virkkoi jälleen:
"Ennen kuulumatontahan on kristittyjen ihmisten kesken sekin, että aviopuolisot omin päinsä tekevät asumuseron, niinkuin te olette tehneet — ilman laillista syytä ja piispan lupaa. Ettekö te häpeä — kaikki te raastoitte maahan ja kaikkea te uhmailitte päästäksenne yhteen; siihen aikaan, kun Erlend oli hengenvaarassa, et sinä ajatellut muuta kuin hänen pelastamistaan, ja hän ajatteli paljon enemmän sinua kuin seitsemää poikaansa ja mainettaan ja tavaraansa. Mutta kohta kun voitte omistaa toisenne turvassa ja levossa, niin ette jaksa pitää sopua ja rauhaa — epäsopu ja tyytymättömyys vallitsi välillänne Husabyssäkin, sen näin itse, Kristiina —
"Minä sanon sinulle, että poikiesi tähden sinun on pyrittävä sovintoon miehesi kanssa. Jos sinun puolellasi on pienempi vääryys, niin lienee sinun myös helpompi ojentaa Erlendille kätesi", sanoi hän leppeämmin.
"Se on helpompi sinulle kuin Erlend Nikulauksenpojalle, joka asuu ylhäällä Haugenissa köyhyydessä", virkkoi Simon jälleen.
"Ei se ole helppoa minulle", kuiskasi Kristiina. "Näyttää siltä, että olen osoittanut voivani tehdä kovin vähän lasteni hyväksi. — Olen reuhtonut ja raatanut heidän hyväkseen —"
"Se on totta", sanoi Simon. Sitten hän kysyi: "Muistatko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme tiellä Nidarosin lähellä? Sinä istuit ruohikossa ja annoit Naakkvelle rintaa —"
Kristiina nyökkäsi.
"Olisit voinut tehdä rinnoillasi olevalle lapselle niinkuin minun sisareni teki omalle pojalleen — luovuttaa hänet luotasi niille, jotka paremmin kykenivät turvaamaan häntä?"
Kristiina pudisti päätään.
"Mutta pyytää hänen isäänsä unohtamaan, mitä ehkä olet sanonut hänelle vihoissasi — luuletko voivasi tehdä sen hänen ja kuuden muun kauniin poikasi hyväksi — sanoa miehellesi, että noiden nuorten miesten takia tulee hänen palata heidän luokseen ja kotikartanoonsa?"