"Noo —" Erlend venytti pitkään. "He ovat niin nuoria, en usko sen niin painavan heitä, etteivät he unohtaisi sitä, kun heidän aikansa tulee miehistyä. Ja voinhan minä muuten sanoakin sinulle", lisäsi hän hymähtäen. "Minä tapaan heitä silloin tällöin —"
Kristiina tiesi sen, — mutta hän tunsi sen ikään kuin nöyryytykseksi ja ikään kuin toinen olisi sen siksi tarkoittanutkin — tämä kun luuli, ettei hän sitä tiennyt. Pojat eivät koskaan olleet sitä tienneet. Mutta hän vastasi vakavana:
"Silloin tiedät myös, että moni asia on Jørundgaardissa toisin kuin olla pitäisi —"
"Me emme koskaan puhu sellaisista", sanoi Erlend hymyillen äskeiseen tapaan. "Me metsästelemme yksissä — mutta sinun on varmaan nälkä ja jano" — hän hypähti ylös. "Ja sinä seisot — istu toki tähän selkätuoliin, Kristiina — istu nyt, rakkaani! En minä tahdo tehdä sijaasi siinä ahtaaksi —"
Erlend nouti huoneeseen maidon ja juuston, haki esiin leipää, voita ja kuivattua lihaa. Kristiinan oli nälkä ja varsinkin jano; kuitenkin hänen oli vaikea saada ruokaa alas. Erlend söi nopeaan ja huolimattomasti, kuten hänen tapansa oli ollut aina, kun hän ei ollut vieraiden joukossa — mutta hän lopetti pian.
Hän puheli sillä välin itsestään. Tuolla alempana mäellä asuvat ihmiset viljelivät hänen maataan ja toivat hänelle maitoa ja vähän ruokaa — muuten hän eleli kauempana riistaa pyytäen ja kalastellen. Mutta nyt hänellä oli aikomuksena lähteä ulkomaille, mainitsi hän äkkiä. Koettaa päästä jonkun ulkomaalaisen sotapäällikön palvelukseen —.
"Eihän toki, Erlend!"
Erlend katsahti häneen nopeaan ja tutkivasti. Mutta Kristiina ei sanonut enempää. Tuvassa alkoi hämärtää — Kristiinan kasvot ja pääliina hohtivat valkoisilta tummaa seinää vasten. Erlend nousi ja teki tulen uuniin. Sitten hän istahti kahdareisin lattiapenkille, vaimoonsa päin kääntyneenä; punainen tulenloimu väikehti hänen yllään.
Kuinka hän saattoi sellaista ajatellakaan! Hänhän oli melkein yhtä vanha kuin Kristiinan isä oli ollut kuollessaan. Ja saattoi kuitenkin hyvin uskoa, että hän tekisi sen jonakin päivänä — lähtisi tuollaisen päähänpiston ajamana maailmalle etsimään uusia seikkailuja.
"Eikö mielestäsi se riitä", sanoi vaimo kiivaasti, "eikö se riitä, että karkasit pois kylästä poikiesi ja minun luotani — etkö nyt voi enää olla samassa maassakaan!"