"Jos olisin ymmärtänyt mitä ajattelet minusta, Kristiina", sanoi Erlend vakavasti, "niin olisin lähtenyt sinun talostasi jo ennemmin! Mutta minä ymmärrän nyt, että sinun on täytynyt kärsiä minun takiani paljon —"
"Tiedäthän toki sen, Erlend — sinä puhut minun talostani, mutta sinulla on isännyysoikeus kaikkeen mitä minulla on." Kristiina kuuli itsekin, kuinka heikoksi hänen puheensa kävi.
"Niin", vastasi Erlend. "Mutta minä tiedän itsekin, että olin oman osuuteni huono isäntä." Hän oli vaiti hetkisen. "Naakkve — muistan, kun hän oli vielä syntymätön — sinä puhuit kantamastasi lapsesta, joka nousisi kunniaistuimelleni minun jälkeeni. Minä ymmärrän nyt, Kristiina — se oli kovaa sinulle — parasta on, että asiat jäävät nykyiselleen. Ja minä viihdyn hyvin tässä olossani —"
Kristiina katsoi väristen ympärilleen pimenevässä tuvassa — nyt täyttivät varjot joka loukon, ja tulenloimu tanssi —.
"En minä ymmärrä", sanoi hän valmiina lysähtämään kokoon, "miten sinä jaksat olla tässä talossa. Sinulla ei ole mitään askartelua, ei ketään ole lähelläsi — hankkisit itsellesi edes työmiehen —"
"Tarkoitat, että minun olisi itse hoidettava taloa —" Erlend nauroi. "Ei toki, Kristiina, tiedäthän sen, ettei minusta ole paljoa talon isännäksi. Minä en voi pysyä rauhassa paikoillani —"
"Rauhassa —. Täällä sinä kyllä olet hyvinkin rauhassa — koko pitkän talven —"
Erlend hymyili itsekseen, katse omituisena, kauas tähyävänä:
"Niin siinä mielessä —. Kun minun ei tarvitse ajatella muuta kuin mitä mielessäni väikkyy — voin mennä ja tulla mieleni mukaan. Niin, tiedäthän — minä olen aina ollut sellainen, että kun ei ole mitään, minkä vuoksi on valvottava, niin minä voin nukkua — minä nukun kuin karhu pesässään, kun ilma on sellainen, ettei voi kuljeksia tunturilla —"
"Eikö sinua koskaan pelota olla yksin täällä?" kuiskasi Kristiina.