"Siksikö, että täällä sanotaan kummittelevan? En ole koskaan huomannut mitään. Toisinaan olen toivonut, että sukulaiseni Bjørn tulisi tervehtimään minua. Muistatko, kuinka hän kerran sanoi minulle luulevansa, että minulla ei olisi luontoa tuntea miekanterää kurkullani. Tekisi mieleni vastata nyt tuolle ritarille, etten paljoakaan säikähtänyt, kun tunsin köyden henkitorveni ympärillä."
Kävi pitkä väristys naisen ruumiin läpi. Hän istui äänettömänä.
Erlend nousi seisomaan.
"On kai aika meidän mennä jo nukkumaan, Kristiina."
Jäykistyneenä ja kylmänä näki Kristiina Erlendin ottavan peitteen varustuksensa päältä, levittävän sen vuoteelle ja sullovan sen likaisten päänalusten yli. "Se on paras mitä minulla on", sanoi mies.
"Erlend!" Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Hän etsi jotakin sanottavaa saadakseen vielä vähän lykkäystä — häntä pelotti niin. Silloin hän muisti asian, joka hänen piti toimittaa.
"Erlend — minulla on sinulle sanoma. Simon pyysi minua kuolinvuoteella maatessaan viemään sinulle häneltä sellaiset terveiset, että hän oli katunut joka päivä niitä sanoja, jotka hän sinulle lausui viimeksi erotessanne. Miehuuttomiksi hän itse niitä sanoi — ja hän pyysi sinua antamaan ne hänelle anteeksi."
"Simon." Erlend seisoi pitäen toisella kädellään sängynpatsaasta ja katsoen lattiaan. "Hän on se mies, josta vähimmin haluan itselleni muistutettavan."
"Enhän minä tiedä, mitä teidän välillänne on ollut", sanoi Kristiina. Hänestä tuntui, että nuo Erlendin sanat olivat kummallisen sydämettömät. "Mutta merkillistä olisi eikä lainkaan Simonin tapaista, jos olisi niinkuin hän itse sanoi, että hän on kohdellut sinua epäjalosti. Ei liene kaikki syy ollut hänen, jos niin oli —"
Erlend pudisti päätään: "Hän puolusti ja auttoi minua kuin veli, kun sitä tarvitsin", sanoi hän matalasti. "Ja minä otin vastaan hänen apunsa ja ystävyytensä, enkä ymmärtänyt, että hänen on aina ollut vaikea sietää minua.