"Minusta tuntuu, että olisi ollut helpompi elää entisaikaan, jolloin kaksi sellaista miestä kuin hän ja minä menivät kaksintaisteluun — kohtasivat toisensa saarella ja antoivat aseonnen ratkaista, kumpi heistä saisi omistaa vaalean neidon —"
Hän otti vanhan viitan penkiltä ja heitti sen käsivarrelleen:
"Ehkä tahdot koirat luoksesi huoneeseen yöksi?" Kristiina oli noussut seisomaan:
"Mihin sinä lähdet, Erlend?"
"Riiheen nukkumaan —"
"Älä —!" Erlend pysähtyi, jäi seisomaan solakkana ja suorana ja nuorteana uunin raukenevan hiilloksen himmeässä punahohteessa. "Minä en uskalla maata yksin tässä huoneessa — en uskalla —"
"Uskallatko sitten maata minun sylissäni?" Kristiina erotti hämärässä hymyn miehensä kasvoilla, ja hän voipui siitä. "Etkö pelkää, että rutistan sinut kuoliaaksi, Kristiina?"
"Kunpa tekisitkin sen —" Kristiina vaipui miehensä syliin.
* * * * *
Herätessään hän näki ikkunaruudusta, että ulkona mahtoi olla päivä. Hänen rintaansa painoi ahdistavasti — Erlend nukkui pää hänen olallaan, hän oli ojentanut toisen käsivartensa hänen ylitseen ja piti kädellään hänen vasemmasta olkavarrestaan.