Vaimo katsoi miehensä raudanharmaata tukkaa. Hän näki omat kutistuneet rintansa — niiden ylä- ja alapuolella kuulsivat kylkiluiden korkeat kaaret ohuen ihopeitteen alla. Hänet valtasi jonkinlainen kauhu, kun viime yön muistot toinen toisensa jälkeen johtuivat hänen mieleensä. Tässä huoneessa — he molemmat siinä iässä —. Vastenmielisyys ja häpeä valtasivat hänet, kun hän näki verestävät pilkut kuluneissa äidin-käsivarsissaan, kuivuneessa povessaan. Kiivaasti hän tarttui taljaan tahtoen peittää itsensä.
Erlend heräsi, kavahti kyynärpäänsä varaan ja tuijotti vaimonsa kasvoihin — hänen silmänsä olivat sysimustat unen jäljiltä:
"Luulin —", hän heittäytyi jälleen vaimonsa viereen; tämän koko olemusta värisytti syvään ja rajusti, kun hän kuuli miehensä äänen riemukkaan ja huolekkaan soinnin — "luulin nähneeni jälleen unta —"
Vaimo avasi huulensa hänen suutaan kohti ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Ei koskaan, koskaan ollut tuntunut niin siunatulta —.
Iltapäivällä, päivänpaisteen jo kellertäessä ja varjojen venyessä pitkinä vihreällä pihalla, he lähtivät noutamaan vettä purosta. Erlend kantoi molempia isoja sankoja. Kristiina käveli hänen rinnallaan nuorteana, solakkana ja norjana. Pääliina oli valahtanut alas ja virui hänen hartioiltaan; hänen tukkansa loisti ruskeana ja paljaana päivänpaisteessa. Hän tunsi itsekin sulkiessaan silmänsä ja kohottaessaan kasvonsa valoa kohti — että hän oli tullut punaposkiseksi, että hänen kasvonpiirteensä olivat pehmenneet. Joka kerta vilkaistessaan mieheensä hän loi liikuttuneena katseensa maahan — nähdessään Erlendistä, kuinka nuori hän itse oli.
Erlendin mieleen johtui, että hänen piti pestä itsensä. Sillä aikaa kun hän meni hiukan alemmaksi puron vartta, istui Kristiina ruohoturpeelle ja nojasi selkäänsä kiveen. Tunturipuro solisi ja loiskutti hänet puoliuneen — silloin tällöin, kun sääsket ja kärpäset koskettivat hänen ihoaan, hän avasi vähän silmiään ja huitaisi kädellään. Alhaalla puronpoukamaa reunustavien pajupensaitten välissä hän näki Erlendin valkoisen ruumiin häämöttävän — hän seisoi jalka kivelle nostettuna ja hankasi itseään ruohotukoilla. Kristiina sulki silmänsä jälleen ja hymyili väsyneen onnellisena. Hän oli yhtä voimaton Erlendiä vastaan vieläkin —.
Mies tuli ja heittäytyi ruohikolle hänen eteensä — tukka märkänä, vedenviileys punaisilla huulillaan, kun hän painoi ne Kristiinan käteen. Hän oli ajanut partansa ja hakenut ylleen paremman paidan — mutta kovin erinomainen ei sekään ollut. Hymyillen hän kouraisi kainaloaan, mistä paita oli rikki:
"Olisitpa voinut tuoda minulle paidan, kun vihdoinkin tulit tänne."
"Otan ommellakseni sinulle paidan heti kun tulen kotiin, Erlend", vastasi Kristiina hymyillen ja sivusi kädellään miehensä otsaa. Mies tarttui siihen kiinni:
"Et koskaan enää lähde nyt täältä, Kristiinaiseni —"