Vaimo vain hymyili eikä vastannut. Erlend työntyi hiukan eteenpäin, niin että tuli makaamaan vatsallaan. Pensaiden alla kosteassa varjossa kasvoi ryhmä pieniä valkoisia tähtikukkia. Niiden lehdet olivat sinerväsuonisia kuin naisen povet, jokaisen kukan keskellä oli pieni ruskeansininen nuppu. Erlend poimi ne jok'ainoan:
"Sinä, Kristiina, joka olet niin viisas sellaisissa, tiedät kai näiden nimen?"
"Ne ovat Friggjan-yrttejä — ei, Erlend —" Hän punastui ja työnsi pois miehen käden, kun tämä tahtoi pistää kukat hänen povelleen.
Erlend nauroi ja puraisi hiukan jokaista valkoista terälehteä yksitellen. Sitten hän pani kukat Kristiinan avoimeen käteen ja sulki hänen sormensa niiden ympärille:
"Muistatko, kun kävelimme yrttitarhassa Hofvinin sairaalan luona — sinä annoit minulle ruusun?"
Kristiina pudisti verkalleen päätään ja hymyili hiukan:
"Enpäs. Sinä otit ruusun minun kädestäni."
"Ja sinä annoit minun ottaa. Ja samoin annoit minun ottaa itsesikin, Kristiina — niin lempeänä ja lauhkeana kuin ruusu — sitten pistelit sinä minut verille toisinaan, herttaiseni." Hän heittäytyi Kristiinan helmaan ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen: "Eilen illalla, Kristiina — silloin se ei auttanutkaan — sinä et päässytkään sillä, että istuit säyseästi odottaen —"
Kristiina kallisti kasvonsa alas ja kätki ne hänen olkapäätään vasten.
* * * * *