Kristiina istui illalla kertoen Munanille kuningas Snjosta ja hänen ihanasta valkeasta tyttärestään, Mjøll-nimisestä, ynnä kuningas Harald Luvasta, joka kasvatettiin Dovre jättiläisen luona vuoressa täällä pohjoisessa Dovren tunturilla. Hän muisti suruisin ja katuvin mielin, että oli vierinyt vuosia siitä, kun hän oli näin istunut kertomassa lapsilleen — oli sääli Lauritsaa ja Munania, hän oli niin vähän ilahduttanut heitä tällaisella. Ja nyt he olivat pian suuria poikia. Kun toiset olivat pieniä heidän asuessaan Husabyssä, silloin hän oli kertonut heille satuja iltaisin — usein, hyvin usein.
Hän näki isojen poikien istuvan ja kuuntelevan — hän tuli hehkuvan punaiseksi ja lopetti. Munan pyysi häntä kertomaan lisää. Naakkve nousi ja siirtyi lähemmäksi.
"Muistatteko, äiti, satua Torstein Uksafotista ja Høilandin metsän peikoista — kertokaapa meille se!"
Kertoessaan Kristiina muisti. He makasivat levähtämässä koivulehdossa virran rannalla ja söivät välipalaa, hänen isänsä ja tämän heinäväki, miehet ja naiset. Isä makasi vatsallaan; Kristiina istui kahdareisin hänen selkänsä taipeessa ja puristi kantapäillään hänen lanteitaan — oli kuuma päivä ja senvuoksi hän oli saanut luvan olla avojaloin, samoin kuin aikuiset naisetkin. Isä lasketteli Høilandin peikkojen sukuluetteloa: Jernskjoldilla oli Skjoldvor, heillä oli tyttäret Skjolddis ja Skjoldgjerd, jonka Torstein Uksafot tappoi. Skjoldgjerdillä oli ollut miehenä Skjoldketil, heidän poikansa olivat Skjoldbjørn ja Skjoldhedin ja Valskjold, jolla oli vaimona Skjoldskjessa, he siittivät Skjoldulfin ja Skjoldormin; Skjoldulf sai Skjoldkatlan, siitti hänen kanssaan Skjoldin ja Skjoldketilin —
Sen nimenhän hän oli jo sanonut, huudahti Kolbjørn hymyillen. Sillä Lauritsa oli kehunut opettavansa heille kaksi tusinaa peikonnimiä, mutta ei ollut saanut täyteen ensimmäistäkään tusinaa. Lauritsakin nauroi: "Niinpä niin, mutta ymmärrättehän, että peikotkin antavat lapsilleen edesmenneitten esi-isiensä nimiä!" Mutta työväki ei antanut perään; hänet tuomittiin maksamaan heille sakkona simajuomaa. No saakoot sitten — illalla kotiin tultua, sanoi isäntä. Mutta väki tahtoi saada sen heti — ja lopuksi lähetettiinkin Tordis simaa noutamaan.
He nousivat seisomaan ja asettuivat piiriin, ja iso juomasarvi kiersi. Sitten he ottivat viikatteensa ja haravansa ja lähtivät jälleen heinäntekoon. Kristiina lähetettiin kotiin tyhjä sarvi mukanaan. Hän piti sitä edessään kaksin käsin juostessaan avojaloin päivänpaisteessa vihreää polkua pitkin taloon päin. Väliin hän seisahtui, kun sarven pohjaan oli kertynyt tilkka simaa — sitten hän kallisti sen pikku kasvoilleen ja nuoli kullatun reunan sisä- ja ulkopuolelta sekä omista sormistaan makean nesteen.
Kristiina Lauritsantytär istui hiljaa ja katsoi eteensä. Isä! Hän muisti tämän kasvojen värin synkän vaihtumisen, joka muistutti metsärinteen kalpenemista myrskynpuuskan vääntäessä puiden lehvistöjä, — hänen äänensä kylmän ja terävän ivallisen soinnahduksen, hänen harmaiden silmiensä välkähdyksen, joka muistutti puoleksi esiinvedetyn miekan välähdystä. Vain silmänräpäys, sitten se hävisi — iloiseen, hyväntahtoiseen leikinlaskuun hänen nuorena ollessaan, yhä useammin hiljaiseen, hiukan raskasmieliseen lempeyteen sitä mukaa kuin hän vanheni. Hänen isänsä mielessä oli ollut muutakin kuin tuo syvä, hellä lempeys. Kristiina oli oppinut ymmärtämään vuosien varrella, ettei isän ihmeellinen lempeys johtunut siitä, ettei hän olisi nähnyt ihmisten vikoja ja viheliäisyyttä kyllin selkeästi, vaan siitä, että hän aina tutki omaa sydäntään Jumalan edessä ja musersi sen katumuksessa omien vikojensa tähden.
Ei, isä, minä en saa olla kärsimätön. Minäkin olen paljon rikkonut miestäni vastaan —.
* * * * *
Ristinmessunpäivän iltana istui Kristiina aterioimassa talonväen kanssa ja oli niinkuin muulloinkin. Mutta kun pojat olivat menneet nukkumaan ylistupaan, hän kutsui hiljaa Ulf Haldorinpojan luokseen. Hän pyysi tätä menemään karjatalolle Isridin luo ja käskemään hänen tulla emännän luo vanhaan kutomatupaan.