— Mutta sisimmällä sydämessään hän ei tuntenut antaneensa anteeksi Erlendille. Hän ei voinut sitä tehdä, sillä hän ei tahtonut sitä. Hän piti kiinni rakkautensa maljasta, ei tahtonut luovuttaa sitä käsistään nytkään, kun se sisälsi enää vain karvaat pohjasakat. Sinä hetkenä, jolloin hän saattoi antaa anteeksi Erlendille, tai edes olla ajattelematta häntä tämä kalvava katkeruus mielessään — silloin oli kaikki ohi, mitä oli ollut heidän välillään.
Näin hän seisoi messun ajan tietäen, ettei se häntä hyödyttänyt. Hän koetti rukoilla: Pyhä Olavi, auta minua, tee ihme minun mielelleni, niin että voin lausua rukoukseni vilpittömästi — ajatella Erlendiä hurskas rauha sielussani. Mutta hän tiesi, ettei hän itsekään toivonut tämän rukouksen kuulemista. Silloin hän tunsi itse, että oli hyödytöntä rukoilla, että saisi pitää lapsen. Pieni Erlend oli laina Jumalalta — vain yhdellä ehdolla hän saisi sen pitää, ja siihen ehtoon hän ei taipunut. Ja Pyhälle Olaville ei kannattanut valehdella —.
* * * * *
Niin hän istui sairaan lapsen ääressä. Hänen kyyneleensä virtasivat virtaamistaan; hän itki ilman äännähdystäkään ja ilmeen värettäkään, hänen kasvonsa olivat harmaat ja kivikovat; ainoastaan silmien valkuaiset ja silmäluomet tulivat veripunaisiksi jälkeenpäin. Jos joku tuli huoneeseen, hän kuivasi nopeasti kasvonsa ja istui vain mykkänä ja jäykkänä.
— Kuitenkin riitti perin vähäinen seikka sulattamaan hänet. Jos joku isoista pojista tuli sisään, loi katseen kituvaan lapseen ja virkkoi sille jonkun lempeän, säälivän sanan, niin kykeni äiti tuskin pidättämään itsensä puhkeamasta äänekkäisiin nyyhkytyksiin. Jos hän olisi voinut puhua isojen poikien kanssa tuskastaan pienokaisen vuoksi, niin hänen sydämensä olisi varmaan sulanut, sen hän tiesi. Mutta pojat olivat alkaneet kaihtaa häntä nyt. Siitä päivästä lähtien, jolloin he olivat tulleet kotiin ja saaneet kuulla, minkä nimen hän oli antanut nuorimmalle veljelle, näyttivät pojat liittyneen vielä lähemmin toisiinsa ja seisovan ikään kuin hyvin kaukana hänestä. Mutta eräänä päivänä seisoessaan ja katsellessaan lasta virkkoi Naakkve:
"Äiti, anna minun mennä tapaamaan isää ja sanomaan hänelle, miten tämän lapsen laita on —"
"Ei se nyt enää mitään hyödytä", vastasi äiti toivottomasti.
Munan ei sitä ymmärtänyt. Hän kantoi lelujaan pikkuveikolle, oli ihastuksissaan, kun sai pidellä tätä ja luuli saaneensa lapsen hymyilemään. Munan puheli siitä, milloin isä tulisi kotiin, ja arvaili, mitä hän mahtaisi pitää uudesta pojasta. Kristiina istui vaiti harmaana kasvoiltaan ja antoi pojan puheiden raadella sieluaan.
Pienokainen oli nyt laiha ja ryppyinen kuin vanha mies; sen silmät olivat luonnottoman suuret ja kirkkaat. Kuitenkin se oli alkanut hymyillä äidille — tämä vaikeroi hiljaa nähdessään sen. Kristiina hyväili sen laihoja pikku jäseniä, otti sen jalat käteensä — koskaan ei tämä varmaankaan tulisi maatessaan tavoittelemaan ihmeissään noita somia, vaaleanpunaisia, ihmeellisiä kapineita, jotka rapistelivat ilmassa hänen yläpuolellaan ja joita hän ei ymmärtänyt omiksi jaloikseen. Koskaan eivät nämä pienet jalat tulisi astelemaan maassa.
* * * * *