"Ulf Haldorinpoika on tämän naisen vanhimman pojan kummi", sanoi Sira
Solmund.
Piispa katsoi Kristiinaan, ja tämä vastasi:
"Niin on, herra."
Halvard-herra istui hetkisen ääneti.
"Jumala auttakoon sinua, Kristiina Lauritsantytär", lausui hän surullisesti. "Minä tunsin isäsi ennen muinoin — olin hänen vieraanaan Jørundgaardissa nuorena ollessani. Muistan sinut, kun olit kaunis, viaton lapsi. Jos Lauritsa Bjørgulfinpoika olisi elänyt, ei tätä olisi tapahtunut. Muista isääsi, Kristiina — hänen tähtensä on sinun poistettava päältäsi tämä häpeä ja puhdistauduttava, jos voit —"
Niinkuin salamanväläyksessä muistui Kristiinan mieleen — hän tunsi piispan. Talvipäivä auringonlaskun aikaan — punainen, pystyyn hyppivä nuori ori pihalla ja pappi, jonka hehkuvanpunaisia kasvoja kehysti musta hiuskiehkura; riimunvarressa riippuen, vaahtopärskeitten tahraamana hän koetti hallita nuorta, vilkasta eläintä ja päästä sen selkään ilman satulaa. Juopuneita, nauravia jouluvieraita parveili ympärillä, isä niiden joukossa, kasvot punoittaen juonnista ja pakkasesta, huudellen raisusti ja hilpeästi.
Hän kääntyi Kolbein Joninpoikaan päin:
"Kolbein! Sinä, joka olet tuntenut minut siitä saakka kun kuljin lapsenkoltussa — sinä, joka tunsit minut ja sisarukseni kotona isän ja äidin luona — minä tiedän, että sinä pidit isästäni niin paljon, että —. Kolbein — uskotko sinä tätä minusta?"
Kolbein katsoi häneen kylmästi ja surullisesti: "Pidimme isästäsi, sanot. Niin, me hänen talonväkensä, köyhät palkkalaiset ja rahvaanmiehet, jotka rakastimme Jørungaardin Lauritsaa ja olimme sitä mieltä, että hän oli juuri sellainen kuin Jumala tahtoo päämiehen olevan —
"Älä kysy meiltä, Kristiina Lauritsantytär, jotka näimme kuinka sinun isäsi rakasti sinua ja kuinka sinä palkitsit hänen rakkautensa — mitä me luulemme sinut liian hyväksi tekemään!"