Käsi kädessä pojan kanssa asteli Kristiina Lauritsantytär hautuumaan poikki kirkkomäelle. Hän ajatteli poikiaan, ja hänestä tuntui kuin hänen täytyisi murtua kasaan ja kaatua maahan. Väkijoukko kulkeutui kirkon ovia kohti kellonsoiton kajahtaessa tapulista.
Hän oli kerran kuullut tarinan surmatusta miehestä, joka ei voinut kaatua maahan, niin monta keihästä oli isketty häneen. Hänkään ei voinut kaatua siinä astellessaan, kaikki nuo silmät, jotka tunkivat hänen lävitseen, pitivät häntä pystyssä.
* * * * *
Äiti ja lapsi astuivat ylistupaan. Pojat seisoivat ryhmässä Bjørgulfin ympärillä, joka istui pöydän ääressä. Naakkve kohosi veljiensä yli, toinen käsi puolisokean pojan olkapäällä. Kristiina näki esikoisensa kapeat, tummat ja sinisilmäiset kasvot, hänen punaista suutaan kehystävän pehmeän, tumman parranuntuvan.
"Tiedättekö sen?" kysyi Kristiina tyynesti ja lähestyi poikaryhmää.
"Tiedämme." Naakkve vastasi kaikkien puolesta. "Gunhild oli kirkolla."
Kristiina oli hetkisen liikkumatta. Poika oli jälleen kääntynyt vanhimpaan veljeensä päin. Kunnes äiti virkkoi:
"Onko joku teistä tiennyt, että sellaista puhuttiin kylällä — Ulfista ja minusta?"
Silloin käännähti Ivar Erlendinpoika äkisti häneen päin:
"Luuletteko, äiti, ettette te olisi silloin kuullut mitään meidän toimistamme? Minä en ainakaan olisi istunut hiljaa ja antanut haukkua äitiäni huoraämmäksi — en vaikka olisin tiennyt varmasti hänen olevankin!"