Kristiina sanoi surullisesti:
"Mitähän te, minun poikani, olettekaan ajatelleet kaikesta siitä, mitä täällä on tapahtunut viime vuonna!" Pojat seisoivat ääneti. Silloin Bjørgulf kohotti kasvonsa ja katsoi äitiin kipeillä silmillään:
"Jeesus Kristus, äiti — mitä meidän oli ajateltava — tänä vuonna — ja kaikkina sitä edellisinä vuosina! Luuletteko, että meidän oli helppo tietää, mitä meidän oli ajateltava!"
Naakkve sanoi:
"Niin, äiti — minun olisi kai pitänyt puhua teille — mutta te olitte sellainen, ettemme voineet. Ja kun annoitte kastaa nuorimman veljemme niinkuin olisitte tahtonut julistaa isämme kuolleeksi mieheksi —" Hän keskeytti voimakkaan liikutuksen valtaamana.
Bjørgulf puhkesi jälleen puhumaan:
"Mitään muuta te ette ajatelleet, isä ja sinä, kuin tuota keskinäistä taisteluanne. Ette ajatelleet, että meistä kasvoi miehiä sillä välin. Koskaan te ette pitäneet lukua siitä, kuka joutui aseittenne väliin ja haavoittui verille —"
Hän oli hypähtänyt pystyyn. Naakkve laski kätensä hänen olallensa. Kristiina näki sen olevan totta — nuo kaksi olivat täysiä miehiä. Oli kuin hän olisi seisonut alasti heidän edessään, itse hän oli häpeämättä paljastanut itsensä lastensa edessä.
Se oli erikoisesti pistänyt heidän silmäänsä heidän kasvuaikanaan, että heidän vanhempansa olivat tulleet vanhoiksi, nuorekkuus sopi heille huonosti — mutta he eivät olleet voineet vanhentua kunniallisesti ja arvokkaasti.
Silloin kimahti lapsen ääni läpi hiljaisuuden. Munan parahti surkeassa hädässä: