"Äiti — tulevatko ne nyt ottamaan sinut vangiksi, äiti? Tulevatko ne viemään äidin pois meiltä nyt —?"
Hän pusersi käsivartensa äidin ympärille ja kaivoi päänsä hänen povensa alle. Kristiina veti hänet itseään vasten, vaipui penkille ja kahmaisi itkevän pojan syliinsä; hän koetti viihdyttää tätä:
"Poikaseni, poikaseni, älä itke noin —"
"Ei kukaan voi viedä äitiä meiltä." Gaute lähestyi ja tarttui pikku veikkoon. "Älä itke noin — eivät ne voi tehdä hänelle mitään. Rauhoitu nyt, Munan — tiedäthän hyvin, että me suojelemme äitiämme, poju!"
Kristiina istui painaen lasta itseään vasten — oli kuin pienokainen olisi pelastanut hänet kyynelillään.
Silloin virkkoi Lauritsa — hän oli noussut istualleen kuumeenhehku poskillaan:
"Niin — mitä aiotte tehdä, veljet?"
"Kun messu on lopussa", sanoi Naakkve, "niin menemme pappilaan ja tarjoamme takuun kasvatusisämme puolesta. Se on ensimmäinen tehtävämme — ettekö ole samaa mieltä, pojat?"
Bjørgulf, Gaute, Ivar ja Skule vastasivat myöntäen. Kristiina sanoi:
"Ulf on käynyt ase kädessä miestä vastaan kirkkotarhassa. Ja jotain on minun tehtävä vapauttaakseni hänet ja itseni noista parjauksista. Nämä ovat niin vakavia kuulumisia, pojat, että teidän nuorten miesten on kai neuvoteltava jonkun kanssa siitä, mihin on ryhdyttävä."