Ainoastaan Naakkvella oli täysi asevarustus. Haarniskan hän jätti, mutta sitoi päähänsä kypärän, otti kilven, miekan ja pitkän säilän. Bjørgulf ja Gaute panivat päähänsä vanhat rautahatut, joita pojat käyttivät harjoitellessaan aseidenkäyttöä, mutta Ivarin ja Skulen täytyi tyytyä pieniin teräslakkeihin, jommoisia soturit vielä käyttivät. Äiti katseli heidän varustautumistaan. Hänen rintaansa paisutti niin kummasti:
"Minusta ei ole soveliasta, pojat, että aseistaudutte tuolla tavoin lähtiessänne pappilaan", hän sanoi huolissaan. "Teidän ei pidä unohtaa pyhärauhaa ja piispan läsnäoloa."
Naakkve vastasi:
"Kunnia on käynyt kalliiksi täällä Jørundgaardissa nyt, äiti — meidän on hankittava sitä sellaiseen hintaan kuin voimme."
"Älä sinä, Bjørgulf", pyysi äiti tuskaisesti, sillä heikkonäköinen poika oli ottanut ison sotakirveen. "Muista, että sinä et näe hyvin!"
"Hoo, kyllä minä aina niin pitkälle näen kuin tämä ulottuu", vastasi
Bjørgulf ja punnitsi tapparaa kädessään.
Gaute meni nuoren Lauritsan sängyn luo ja otti alas äidinisän suuren lyömämiekan, jonka poika aina tahtoi pitää riippumassa seinällä vuoteensa kohdalla. Hän veti sen ulos huotrasta ja katseli sitä:
"Saat lainata minulle miekkaasi, veikko — äidinisämme olisi luultavasti hyvillään siitä, että se saa olla mukana tällä matkalla."
Kristiina istui ja puristeli käsiään. Oli niinkuin hänen täytyisi huutaa — tuskasta ja äärimmäisestä kauhusta, mutta myös voimasta, joka oli vahvempi sekä tuskaa että pelkoa — niinkuin hän oli huutanut silloin, kun hän synnytti nämä miehet. Haavoja, haavoja, haavoja lukemattomiin hän oli saanut elämässä, mutta hän tiesi nyt, että ne olivat parantuneet umpeen kaikki — arvet olivat hellät kuin veresliha — mutta kuiviin hän ei voinut vuodattaa vertaan, sen hän tiesi — ei koskaan hän ollut elänyt niinkuin nyt —!
Kukat ja lehdet oli häneltä riistetty, mutta häntä ei ollut karsittu eikä kaadettu. Ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli saanut Erlend Nikulauksenpojan lapsen, hän unohti kokonaan isän ja näki vain hänen poikansa.