"Oletko sinä vanhin?" kysyi piispa Naakkvelta. "Siispä tahdon puhua kanssasi. Nämä muut saavat odottaa täällä pihalla sen aikaa."
Naakkve nousi ylös ylistuvan portaita ja seurasi piispaa huoneeseen. Halvard-herra istuutui kunniatuoliin ja katsoi nuorukaista, joka seisoi hänen edessään nojaten suureen säiläänsä.
"Mikä on nimesi?"
"Nikulaus Erlendinpoika, herra."
"Arveletko, että sinun tarvitsee olla noin hyvin aseistautunut, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi toinen hiukan hymyillen, "lähtiessäsi piispaasi puhuttelemaan?"
Nikulaus punastui kovasti. Hän meni nurkkaan, pani pois aseensa ja viittansa ja palasi takaisin. Hän seisoi piispan edessä paljain hiuksin, pää kumarassa, toinen käsi toisen ranteesta pidellen, sulavassa ja vapaassa, säädyllisessä ja kunnioittavassa asennossa.
Halvard-herra ajatteli, että tämä nuori mies oli oppinut kohteliaita ja hienoja tapoja. Hän ei ollut voinutkaan olla enää pikkulapsi silloin, kun hänen isänsä sortui rikkaudesta ja kunniasta — hän muisti varmaankin sen ajan, jolloin hän oli ollut perintötilallisen poika Husabyssä. Kaunis mies hän myös oli — piispan mielestä oli hyvin sääli häntä.
"Olivatko ne veljiäsi kaikki, jotka olivat seurassasi? Kuinka monta teitä Erlendinpoikia on?"
"Meitä on seitsemän elossa, herra."
— Niin monta nuorta elämää tähän sekautuneena. Piispalta pääsi tahtomattaankin huokaus.