"Sinähän olet sairas, poika pieni", sanoi Erlend, eikä Lauritsa muistanut koskaan kuulleensa niin hellää sointua isän äänessä.
"Ei, isä — mutta minä tahdon palata teidän kanssanne kotiin äidin luo — minä tahdon päästä kotiin äidin luo —" Nyt hän itki kuin pikkulapsi.
"Raudenhan ontuu, poika —" Erlend otti pojan syliinsä, mutta hän ei saanut lasta viihdytetyksi. "Ja sinä olet niin väsyksissä —. No niin, niin", sanoi hän lopuksi, "Musta jaksaa kai kantaa meidät molemmat —"
"Otapas sinä huoleksesi", sanoi hän talutettuaan oman ratsunsa ulos, pantuaan Raudenin talliin ja annettuaan sille hoitoa, "että joku tulee tänne korjaamaan hevosesi — ja minun tavarani."
"Jäättekö kotiin nyt, isä?" kysyi Lauritsa iloisena.
Erlend katsoi eteensä ajatuksissaan.
"En tiedä — mutta minusta tuntuu, etten enää palaa tänne."
"Eikö teidän pidä olla vahvemmin aseistautunut, isä?" kysyi poika taas, sillä Erlend oli paitsi miekkaa ottanut vain jokseenkin kevyen ja pienen kirveen ja aikoi nyt lähteä ulos tuvasta. "Ettekö ota edes kilpeä?"
Erlend katsoi kilpeään. Härännahka oli niin naarmuinen ja viiltoinen, että punainen leijona valkoisella pohjalla oli miltei kulunut pois. Hän pani sen takaisin ja levitti peitteen jälleen päälle.
"Olen aseistautunut tarpeeksi hyvin ajaakseni rahvaanmoukat talostani", sanoi hän. Hän meni ulos, lukitsi tuvanoven, nousi ratsaille ja auttoi pojan taakseen istumaan.