Taivas meni yhä enemmän pilveen; tultuaan vähän alemmaksi rinnettä, missä metsä oli tiheätä, he ratsastivat pimeässä. Erlend huomasi pojan olevan niin väsyksissä, että tämä tuskin jaksoi pidellä kiinni; silloin hän istutti Lauritsan eteensä ja otti hänet käsivartensa varaan. Nuori vaaleatukkainen pojanpää nojasi hänen rintaansa — Lauritsa oli kaikista lapsista eniten äidin näköinen. Erlend suuteli häntä päälaelle korjatessaan hänen kaulushattuaan.
"Suriko äiti paljon, kun se pikkulapsi kuoli tässä kesällä?" kysyi hän kerran aivan hiljaa.
Nuori Lauritsa vastasi:
"Ei hän itkenyt sitten kun se oli kuollut. Mutta hän on käynyt hautausmaan veräjällä joka yö. Gauten ja Naakkven oli tapana seurata häntä, kun hän meni ulos, mutta he eivät uskaltaneet puhutella häntä, eivätkä he uskaltaneet ilmaista äidille vartioivansa häntä —"
Erlend sanoi hetken kuluttua:
"Eikö hän itkenyt —? Minä muistan sen ajan, jolloin äitisi oli nuori, silloin hän itki niin helposti kuin kaste tippuu raidanlehdiltä puron rannalla. Hän oli niin lempeä ja herkkä, kun hän oli sellaisten joukossa, joiden hän uskoi suovan hänelle hyvää. Sen jälkeen hänen täytyi oppia tulemaan kovemmaksi — ja useimmiten se kai oli minun syytäni."
"Gunhild ja Frida sanovat, että koko sen ajan, jonka nuorin veljemme eli", sanoi Lauritsa, "hän itki joka aika ja hetki, kun hän luuli, ettei kukaan nähnyt."
"Jumala auttakoon minua", virkkoi Erlend hiljaa. "Minä olen ollut älytön mies."
He ratsastivat laaksonpohjassa, ja virranviima puhalsi heidän selkäänsä. Erlend kietoi pojan ympärille viittansa niin hyvin kuin taisi. Lauritsa torkkui ja oli vaipumaisillaan uneen — hän tajusi, että isästä lemahti samanlainen haju kuin jostakin köyhästä ryysymekosta. Epäselvästi hän muisti aikaisemmasta lapsuudestaan, Husabyn ajoilta, kuinka isä lauantaisin saunasta tultuaan otti esiin joitakin pieniä pallosia, joita hän käsitteli. Ne tuoksuivat niin hyvältä, ja tuo hieno, suloinen haju pysyi hänen kämmenissään ja vaatteissaan koko pyhäajan.
Erlend ratsasti tasaisesti ja ripeästi; täällä alhaalla kankailla oli aivan pimeä. Sitä itse ollenkaan ajattelematta hän tiesi joka hetki missä oli — hän tunsi virrankohinan vaihtelevasta sävystä, milloin Laagenissa oli virtapaikka ja milloin koskipaikka. Kuljettiin laakakallion yli, kun kipinöitä sinkosi hevosen kavioista. Musta astui varmasti ja kevyesti mutkaisten honganjuurien välitse, kun polku kulki hirsimetsässä; se loskutti ja toussutti pehmeästi, kun mentiin pienten ruoholampareiden poikki, joiden yli tihkui vuorelta valuva vesinoro. Päivänkoitteessa oltaisiin kotona — ja se saattoi sopiakin —.