— Koko ajan hän tosin muisti sitä etäistä, kuutamosinistä pakkasyötä, jolloin hän oli ajanut reessä tätä laaksoa alas — Bjørn Gunnarinpoika istui takana ja piti kuollutta naista käsivarrellaan. Mutta tuo muisto oli kalpea ja kaukainen, ja kaukaista ja epätodellista oli kaikki sekin, mitä lapsi oli kertonut — se, mitä kylässä kuului tapahtuneen, ja nuo mielettömät puheet Kristiinasta. Hän ikään kuin ei voinut saada sitä päähänsä. Kun hän tulisi perille, ehtisi hän kyllä ajatella, mitä hänen oli tehtävä. Todellista ei ollut mikään paitsi jännitys ja levottomuus — nyt hän pian kohtaisi Kristiinan.
Hän oli odottamistaan odottanut tätä niin hartaasti. Eikä hän koskaan ollut epäillyt, etteikö hän lopulta tulisi. Aina siihen saakka, kun hän kuuli, minkä nimen Kristiina oli pannut lapselle.
* * * * *
Aamuhämärissä palasivat kirkosta ihmiset, jotka olivat olleet kuuntelemassa hamarilais-papin lukemaa varhaismessua. Ne, jotka ensiksi tulivat ulos, näkivät Erlend Nikulauksenpojan ratsastavan ohi kotiinsa päin, ja he sanoivat sen toisille. Syntyi hiukan levottomuutta ja paljon juttua; ihmiset kulkeutuivat alaspäin ja seisoskelivat ryhmissä Jørundgaardin tienhaarassa.
* * * * *
Erlend ratsasti pihalle, kun alakuu painui taivaanrannan ja tunturiharjan väliin valjuna päivänkoitossa.
Voudintuvan edustalla seisoi ryhmä — Jardtrudin sukulaiset ja jotkut hänen ystävänsä, jotka olivat olleet yötä hänen luonaan. Ja kuullessaan kavioitten töminän pihalta tulivat ne miehet ulos, jotka olivat istuneet vartioimassa ison rakennuksen alatuvassa.
Erlend pysähdytti hevosensa. Hän loi katseen talonpoikiin, sitten hän lausui ääneen ja ivallisesti:
"Onko täällä minun talossani pidot — enkä minä tiedä siitä mitään — vai miksi te kaikki hyvät ihmiset olette kokoontuneet tänne aamupuhteella?"
Vihaisia ja synkkiä katseita oli vastassa joka taholla. Erlend istui ylväänä ja soleana korkeajalkaisella ulkomaalaisella oriillaan. Mustalla oli ollut pystyharja, mutta nyt se oli takkuinen ja leikkaamaton, itse hevonen oli jokseenkin huonossa ruokossa ja sillä oli harmaita karvoja päässä, mutta sen silmissä oli levoton välke ja se kuopi ja liikehti rauhattomasti, luimisti korviaan ja viskeli pientä, siroa päätään niin että vaahtopärskeet räiskyivät sen rinnalle ja lavoille ja ratsastajan päälle. Suitset olivat joskus aikoinaan olleet punaiset ja satula kullalla painettu; nyt se oli kulunut ja repeytynyt ja parsittu. Ja mies oli puvultaan melkein kuin kerjäläinen: yksinkertaisen, mustan villahatun alta pursuva tukka oli valkoisenharmaa, harmaa parransänki peitti kalpeita, uurteisia, isonenäisiä kasvoja. Mutta hän istui pystynä ja hymyili ylpeästi talonpoikajoukolle; nuorelta hän näytti kaikesta huolimatta ja päällikkömäiseltä — ja viha läikehti kuumana tuota vierasta miestä vastaan, joka viipyi siinä pystypäisenä ja masentumattomana — kaiken sen surun ja häpeän ja kurjuuden jälkeen, jota hän oli tuottanut niille, jotka tämä kylänväki luki omiksi päämiehikseen.