Kristiina huusi huutamistaan miehensä nimeä, mutta Erlend makasi silmät ummessa, kalpeana kuin vastahalkaistu puu harmaiden hiuksiensa peitossa. Vähän verta norui suupielistä, Kristiina pyyhki sen pois ja rukoili häntä kuiskaten — liikkuessaan hän tunsi vaatteittensa takertuvan kiinni kylminä ja märkinä verestä, johon hän oli tahrautunut taluttaessaan Erlendiä sisään ja laittaessaan häntä vuoteeseen. Väliin korisi hiukan Erlendin rinnassa, ja hänen näytti olevan vaikea hengittää — mutta hän ei kuullut enää eikä varmaan tajunnutkaan mitään vaipuessaan tasaisesti ja varmasti kuolemanhorrokseen —.
* * * * *
Ylistuvan ovi avautui äkkiä; Naakkve juoksi sisään, heittäytyi maahan vuoteen eteen, tarttui isän käteen kutsuen häntä ääneen —
Häntä seurasi pitkä ja tukeva, matkaviittaan pukeutunut herra. Hän kumarsi Kristiinalle:
"Jos olisin tiennyt, sukulaisnaiseni, että te tarvitsitte apua sukulaisiltanne —" Hän keskeytti nähdessään, että mies teki kuolemaa, teki ristinmerkin ja poistui huoneen etäisimpään soppeen. Hiljaa alkoi Sundbun ritari lukea rukousta kuolevan puolesta, mutta Kristiina ei näyttänyt edes huomanneen Sigurd-herran tuloa.
Naakkve oli polvillaan vuoteen yli kumartuneena:
"Isä! Isä! Etkö tunne minua enää, isä!" Hän siirsi kasvonsa sille Erlendin kädelle, jota Kristiina piti; nuorukaisen kyyneleet ja suudelmat satoivat molempien vanhempien käsille.
Kristiina sysäsi hiukan pojan päätä — ikään kuin puoleksi heräten:
"Sinä häiritset meitä", sanoi hän kärsimättömästi, "mene pois tästä —"
Naakkve kohottautui pystyyn polvillaan: