Kristiina lohdutti Simonia parhaansa mukaan ja ajoi hänen takanaan kappaleen matkaa. Kerran Simon kääntyi kysymään, oliko Kristiinan vilu, hän olisi tahtonut antaa oman viittansa Kristiinan vaipan päälle.
Sitten hän puhui taas pojasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei poika ollut vahva. Mutta Andres oli vahvistunut paljon viime kesänä ja syksynä — niin sanoi pojan hoitajakin. Viime päivät ennen sairastumistaan hän oli ollut vähän rauhaton ja juonikas — hän "pelkäsi", kun koirat hyppivät hänen ympärillään tahtoen häntä leikkimään kanssaan. Sinä päivänä, jolloin hän sai kuumeen, oli Simon palannut kotiin auringonlaskun aikaan ja tuonut mukanaan muutaman villisorsan. Muulloin oli poika aina pyytänyt saada leikkiä isän ampumilla linnuilla, mutta nyt hän huusi ääneen, kun isä heilautti lintukimppua häntä kohden. Myöhemmin hän kyllä meni salaa koettelemaan sorsia, mutta tahrautui vereen ja joutui aivan suunniltaan pelosta. Ja tänä iltana, kun hän makasi tuskaisesti vaikeroiden voimatta nukkua ja päästä lepoon, hän oli äkkiä huutanut, että haukka tahtoi ottaa hänet —.
"— Muistatko sen päivän Oslossa, jolloin minä sain sanan hänen syntymästään? Sanoit silloin: 'Nyt sinun sukusi jää Formoon sinun jälkeesi'."
"Älä puhu tuolla lailla, Simon — ikään kuin ajattelisit kuolevasi pojattomana. Jumala ja lempeä Pyhä Neitsyt voivat auttaa. Ei ole sinun tapaistasi, lanko, heittää toivoa —"
"Halfrid, ensimmäinen vaimoni, sanoi samaa, synnytettyään poikamme.
Tiedätkö sinä, Kristiina, että minulla oli poika hänestäkin?"
"Tiedän. Mutta Andreshan on jo kolmannella vuodella. Kahtena ensimmäisenä lapsia on vaikein suojella —." Mutta Kristiinasta tuntui, ettei hänen sanoistaan nyt ollut suurta apua. Ja he ajoivat ajamistaan; hevoset kapusivat kukkulan reunaa ja heittelivät päitään niin että suitset helisivät — eikä hallaisessa yössä kuulunut muuta ääntä kuin heidän ratsastuksensa ja toisin ajoin veden solina heidän ajaessaan puron poikki. Kuun valo tunki joka paikkaan; vieremät ja kallioseinät kumottivat kalmanhohteisina heidän ratsastaessaan harjun reunaa.
Vihdoinkin he saapuivat perille ja näkivät alas laaksoon. Kuu valaisi laakson, joen ja suot, ja etäämpänä oleva järvi välkkyi kuin hopea — pellot ja niityt olivat aavemaisen vaaleat.
"Tänä yönä käy halla laaksossakin", sanoi Simon.
Hän nousi ratsailta ja talutti Kristiinan hevosta mäkeä laskeuduttaessa. Polku oli monin paikoin niin jyrkkä, että Kristiina tuskin uskalsi katsoa eteensä. Simon tuki häntä painaen selkänsä hänen polveaan vasten, ja Kristiina nojasi kädellään hevosen kupeeseen. Silloin tällöin irtautui kivi hevosen jalan alta ja lähti vierimään alas, pysähtyi hetkeksi ja vieri taas edelleen, irrotti toisia ja vei ne mukanaan —.
Viimein he olivat alhaalla. He ratsastivat ohravainioiden halki kartanon pohjoispuolitse härmäisten ohrakuhilaiden välissä. Haavanlehdet rapisivat ja ritisivät ilkeästi tyynessä, valoisassa yössä.