"Onko se totta", kysyi Simon kuivaten kasvojaan hihallaan, "ettet sinä tuntenut mitään aavistuksen tapaista —?"
Kristiina väitti sen olevan totta. Simon lausui:
"Olen kuullut sanottavan, että ihmiseltä kulkee sana toiselle, kun hän on oikein kovassa hädässä. Puhuimme Ramborgin kanssa monta kertaa, että jos sinä olisit ollut kotosalla, olisit varmaan tietänyt neuvon —"
"En ole ajatellut teitä kumpaistakaan viime päivinä", sanoi Kristiina.
"Usko minua, Simon." Mutta hän näki, ettei siitä ollut lohdutusta.
Pihalle juoksi pari miestä ottamaan huostaansa hevosia. "Poika voi kuten sinun lähtiessäsi, Simon, ei sen pahemmin", sanoi toinen nopeasti katsahdettuaan isännän kasvoihin. Simon nyökkäsi; sitten hän lähti Kristiinan edellä rouvatupaa kohti.
Kristiina huomasi vaaran olevan käsissä. Pienokainen nukkui yksin suuressa, komeassa sängyssä, ähkyi ja huohotti ja viskeli lakkaamatta päätään edestakaisin pieluksella. Hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja punaiset, silmät olivat kiiltävät ja puoleksi kiinni, ja hänen oli hyvin vaikea hengittää. Simon seisoi pitäen omassaan Ramborgin kättä, ja kaikki kartanon naiset olivat kerääntyneet tupaan Kristiinan ympärille tämän tunnustellessa pojan ruumista.
Mutta Kristiina puhui niin tyynesti kuin suinkin osasi ja koetti rohkaista lapsen vanhempia. Keuhkokuume tämä oli. Mutta yö oli pian ohi eikä käännettä ollut tapahtunut pahempaan päin — tämän taudin luonne oli sellainen, että se kääntyi suuntaan tai toiseen kolmantena tai seitsemäntenä tai yhdeksäntenä yönä ennen kukonlaulua. Hän pyysi Ramborgia lähettämään palvelijat maata, paitsi kahta, jotta hänellä olisi apunaan levänneet apulaiset. Ja kun Simonin mies tuli Jørundgaardista mukanaan lääketarpeet, laittoi Kristiina pojalle hiostavan juoman ja löi suonta toisesta jalasta, jotta nesteet valuisivat vähemmäksi rinnasta.
Ramborg kalpeni nähdessään lapsensa jalasta vuotavan verta. Simon kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta Ramborg työnsi miehen luotaan ja istuutui tuolille sängyn jalkopäähän; siinä hän sitten istui tuijottaen Kristiinaan suurin, mustin silmin sisaren hääräillessä lapsen ääressä.
* * * * *
Päivemmällä, kun poika näytti voivan hiukan paremmin, sai Kristiina Ramborgin paneutumaan vähäksi aikaa pitkäkseen penkille. Hän tukki nuoren äidin ympärille patjoja ja peitteitä ja kävi istumaan tämän pääpuoleen silittäen hiljaa sisarensa otsaa. Ramborg tarttui Kristiinan käteen: