"Hyväähän sinä tarkoitat meille?" hän kysyi tukahtuneesti.
"Kuinka minä voisin tarkoittaa muuta, rakas sisko — olemmehan me kaksi ainoat jäljellejääneet koko suvustamme —"
Ramborg hytkähti huulet tiukasti tukossa, — niiden takaa kuului pari kiihkeää tyrskähdystä. Kristiina ei ollut nähnyt sisarensa itkevän kuin yhden ainoan kerran — heidän seisoessaan isänsä kuolinvuoteen ääressä. Nyt pulpahti poskille muutama kiireinen kyynel vierien edelleen alas. Hän nosti Kristiinan käden ja katsoi sitä. Se oli suuri ja kapea, mutta tällä kertaa punaisenruskea ja sierettynyt.
"Se on sittenkin kauniimpi kuin minun", sanoi hän. Ramborgin kädet olivat valkoiset ja pienet, mutta sormet olivat lyhyet ja kynnet neliskulmaiset.
"On se", sanoi hän melkein vihaisesti, kun Kristiina pudisti päätään ja hymyili. "Ja itsekin sinä olet yhä kauniimpi kuin mitä minä olen ollut koskaan. Ja isä ja äiti pitivät sinusta enemmän kuin minusta — aina; sinä tuotit heille surua ja häpeää, minä olin säyseä ja kuuliainen ja kiinnyin juuri siihen mieheen, jolle he mieluimmin halusivat minut naittaa — mutta sittenkin he rakastivat paljon enemmän sinua."
"Ei, sisko. Kyllä he rakastivat sinua aivan yhtä paljon. Ole iloinen, Ramborg, ettet sinä tuottanut heille koskaan muuta kuin iloa — et arvaa, kuinka vaikea minun osani on kantaa. He olivat nuorempia silloin, kun minä olin nuori; sentähden he ehkä puhelivat enemmän minun kanssani."
"Niin, kaikki taisivat olla nuorempia siihen aikaan, kun sinä olit nuori", sanoi Ramborg jälleen huoahtaen.
Tuokion kuluttua hän nukkui. Kristiina katsoi häntä. Hän ei tuntenut sisartaan paljoakaan; Ramborg oli lapsi, kun hän itse joutui naimisiin. Ja hänestä tuntui, että Ramborg oli tavallaan jäänytkin lapseksi. Hän oli ollut aivan lapsen näköinen istuessaan sairaan poikansa vieressä — kalpean, säikähtyneen lapsen, joka koettaa taistella pelkoa ja onnettomuutta vastaan.
Sattui semmoista, että eläinten kehitys keskeytyi, jos ne olivat saaneet liian varhain poikasia. Ramborg ei ollut täyttänyt kuuttatoista saadessaan tyttärensä, ja sen jälkeen hän ei ollut oikein päässyt varttumisen vauhtiin enää; hän jäi pieneksi ja hennoksi, vaille rehevyyttä ja hedelmällisyyttä. Hän oli sitten saanut enää tämän ainoan pojan, joka oli kummallisen voimattoman näköinen — sillä oli kauniit kasvot, vaalea ja hyvä ihonväri, mutta koko poika oli sellainen hento pieni heiveröinen — se oli alkanut kävellä myöhään ja puhui vielä niin huonosti, että vain ne, jotka olivat aina lähettyvillä, voivat ymmärtää hänen puhettaan. Hän vierasti sitä paitsi niin kovasti outoja, että Kristiina oli tuskin saanut koskea koko sisarenpoikaan tätä ennen. Jospa Jumala ja Pyhä Olavi soisivat hänen pelastaa tuon pienen raukan — hän kiittäisi siitä ikänsä kaiken. Tuommoinen lapsellinen äiti ei suinkaan jaksaisi kestää poikansa kadottamista. Ja hän ymmärsi, että vaikeaksi taitaisi Simoninkin käydä kadottaa ainoa poikansa —.
Vasta nyt nähdessään, miten syvästi Simon kärsi hädässään ja tuskassaan, ymmärsi Kristiina miten sydämellisesti hän oli alkanut pitää langostaan. Nyt hän ymmärsi isänsä suuren rakkauden Simon Andreksenpoikaan. Ja hän mietti, eikö isä ollut tehnyt väärin Ramborgia kohtaan jouduttaessaan siten avioliiton solmimista. Sillä kun hän katsoi pientä, hentoa sisartaan, tuntui hänestä siltä, että Simon oli sentään liian vanha ja jämeä ja tasaantunut tuon lapsen puolisoksi.