"Äiti, äiti — oletteko unohtanut, että isä kuoli kurjan kuoleman ilman rippiä ja pappia! — Ja te uskallatte neuvoa meitä luopumaan!
"Luullakseni me veljekset tiedämme, mistä kieltäydymme —. Minusta ei näytä suurelta uhrilta, jos minun on menetettävä tämä talo ja avioliitto — ja sellainen rauha ja onni, jota te ja isä yhdessä täällä nautitte niin kauan kuin voin muistaa —"
Kristiina pudotti ompeluksensa alas. Kaikki, mitä hän ja Erlend olivat eläneet — pahat niinkuin hyvätkin — koko muistojen rikkaus tulvahti hänen mieleensä. Niin vähän siis tiesi tämä lapsi siitä, mistä hän sanoutui irti. Kaikkine nuoruuden tappeluineen, uhkapeleineen, ajattelemattomine kauppoineen ja lemmenleikkeineen — ei hän ollut muuta kuin viaton lapsi.
Naakkve näki kyynelten nousevan äidin silmiin ja huusi:
"Quid mihi et tibi est, mulier —" ["Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!" Joh. 2, 4.] Kristiina säpsähti, mutta poika jatkoi kiihkeän liikutuksen vallassa: "Jumala ei kai lausunut noita sanoja siksi, että hän olisi halveksinut äitiänsä. Mutta hän opetti itse äitiään, puhdasta ja virheetöntä helmeä, kun tämä tahtoi neuvoa hänelle, miten hänen oli käytettävä sitä voimaa, jonka hän oli saanut taivaalliselta isältään eikä lihalliselta äidiltään. — Äiti, te ette saa neuvoa minua tässä — älkää rohjetko tehdä sitä —"
Kristiina painoi kasvonsa alas rintaansa vasten.
Hetken perästä Naakkve sanoi hyvin hiljaa:
"Oletteko unohtanut, että ajoitte minut pois luotanne —" Hän vaikeni, ikään kuin ei olisi luottanut omaan ääneensä. Mutta sitten hän jatkoi jälleen: "Minä tahdoin polvistua viereenne isän kuolinvuoteen ääreen — mutta te käskitte minun mennä pois. Ettekö ymmärrä, että sydämeni vaikeroi rinnassa aina kun sitä muistan?"
Kristiina kuiskasi miltei kuulumattomasti:
"Senkö vuoksi sinä olet ollut niin — kylmä — minulle koko ajan näinä vuosina, sen jälkeen kun tulin leskeksi?"